Hauraalla itsetunnolla ei voi luopua mistään omasta, kun ei tiedä mikä sortaa tornin.
Ihminen saattaa ja usein tunnistaakin, että jotakin pitäisi muuttaa – mutta ei tiedä mitä. Eikä epäselvässä tilanteessa voi sitten valita umpimähkään mitään asiaa mistä luopuisi (kehittäisi uudeksi), koska se saattaa olla juuri se asia mikä tekee minusta minut.
Jos esimerkiksi yksi ominaisuuksista on kaikille vittuileminen – ja eikä kannata leikkiä ettei muka tuntisi tällaisia henkilöitä – niin se saattaa olla niin juurtunut, ettei sitä enää tunnista vahingolliseksi toiminnaksi. Toisaalta esim. tämä vittuileminen saattaa olla ainoita asioita, joissa tuntee itsensä hyväksi – joten sitäkin kautta on hankala luopua, jostakin missä kokee itsensä älykkääksi tai nokkelaksi.
Keskustelujen nakertaminen, ihmissuhteiden ja tilanteiden torpedoiminen tuntuu itsesuojeltulta – ei ainakaan satu, kun tilanne on hallinnassa. ”Pessimisti ei pety” sanotaan. Minä lisään nykyään tuohon mukakin mietittyyn mietteeseen: ”Niin paitsi aina” tai vaihtoehtoisesti ”Ei niin – koska hän on jatkuvassa pettymyksen kierteeessä.”.
Kannattaa uskaltaa kokeilla ja vaikkapa keskustella jonkun ystävän kanssa omista ominaisuuksistaan. Jos vittuilu on ainoa tunnistettava ”aktiivipiirre” persoonassa, asiaa voi miettiä myös muodossa ”mitä voisin/haluaisin olla?”. Luonnollisesti kun lisää jotakin, yleensä pitää vähentää toista – joten kompromisseista sopiminen on ytimessä. Mitä kukakin tarjoaa ja minkä kokee tukevan toisen ihmisenä kasvamista.