Tytär on isänsä lihaa ja verta – joten tämän pitäisi luonnollisesti muodostaa läheinen ja välittävä suhde isän puolelta tytärtään kohtaan. Suojaa, turvaa ja rakkautta.
Jos suhde oli ja on epävakaa, ei taivaltaan miesten kanssa aloitteleva nainen voi käyttää sitä ponnahduslautana tai tukirakenteena. Tekninen ongelma voi pohjata ajatukseen: ”Jos en saanut rakkautta ja kaipaamiani tunnesektorin asioita suhteesta, jossa olen henkilön pienokainen – miten ihmeessä voisin saada turvallista rakkautta ilman varmempaa turvarakennetta?”.
Intiimisuhde miehen kanssa on läheisempi, kuin isä-tytär-suhde. Jossain kohtaa. Missä kohtaa? Milloin siinä on luvattu enemmän? Milloin voin luottaa mieheen? Milloin voin luottaa siihen, etten jää yksin – milloin on varmaa, ettei minua hylätä – milloin voin laittaa jalkani ja toisenkin hänen maalleen. Odottaa häntä kotona rauhassa. Varmana, että hän palaa ja saapuu rientäen halaamaan. Suutelee minua ja katsoo minua silmiin sanoen: ”Olet ainoa nainen jota rakastan – ja tulen rakastamaan. Olet naiseni, elämäni. Sinun kanssasi tulen jakamaan tulevat hetket, kuten jaan sydämeni kanssasi nyt.”.
Alkaa loputon varmistelu. Jatkuvan suhdetalouskasvunnousunodotus. Jos kasvu hidastuu, se tarkoittaa lamaa ja mahdollista – ellei jopa todennäköistä – konkurssia. ”Kasvu ei saa pysähtyä! Emme saa jäädä junnaamaan paikoillemme. Tarvitsen varmuuden, ettemme ole menossa kohti konkurssia!”.
Avioliitto.
Entä jos sekin on jo koettu? Huntu painui tekstiileihin ja sormus mummon lippaaseen odottamaan muokkausta.
Vauva.
Siinä se. Tätä minulta ei voi viedä. Saan antaa ja vastaanottaa rakkautta.
Mutta haluan jakaa tunteen ja asua siinä yhdessä. Voimakkaana ja kestäen.
Ihmiset itse eivät ehkä muutu, mutta sukupolvien kautta ihmiskunta muuttuu. Koti on tärkeä ja turvallinen suhde vanhempiin. Rakkaus on ilmaista ja toisaalta kalleinta maailmassa. Voiko sen ansaita? Voiko sitä hallita?
Tilaa antamalla. Itselleni. Saatan kuulla sen mitä toivon ja kuiskauksen mistä sen löydän.