Olin aamulla vähän pohtivaisella tuulella ja oloa ei yhtään selkeyttänyt Peter Franzénin ’Tumman veden päällä’ -elokuva, jossa kuvattiin perheväkivaltaa ja alkoholismia harjoittavaa isää (osin omaelämänkerrallinen teos Peteriltä ja on ehdottomasti parempi, kuin IMDB-arvio).
Purin levotonta oloani siivoten ja siirtyessäni tiskaamiseen – ymmärsin jotakin. Ilmeisesti kannattaisi tehdä kotitöitä useammin sekavassa mielentilassa, koska sillon tuntuu saavan hyviä ideoita.
Muistelin, että olen kuunnellut kumppanini tekevän jotakin yleishyödyllistä – esim. keittiön siivoamista – ja olen istunut vain. Ilahtunut, mutta istunut.
Ihmettelin tätä muistikuvaani – en siis sitä, että toruin itseäni jälkikäteen näin typerästä toiminnasta – miksi se oli minusta ”ok”-menettelytapa silloin?
Keksin vastauksen. Olin uupunut. Ilahduin siitä, että kumppanini tekee jotakin. Halusin nauttia siitä hetkestä ja tunteesta, että joku tekee minua varten jotakin – pyyteettömästi. Tämä oli usein hankalaa – siis kuvitella sitä puhdasta pyytettömyyttä – koska olen erittäin herkkä aistimaan tunnelmia ja jouduin sumentamaan tätä arvio-osaa itsestäni samalla kun hengitin avunsaantia itseeni.
Muistin samalla erään yöllisen puhelinkeskustelun, jossa kumppanini soitti minulle aamuyöstä. Soiton syy oli autokyydin toive. Hänen ystävättärensä huudahti taustalla, että ”Anna sen nukkua – mennään taksilla!”, johon kumppanini vastasi: ”EI! Se on mulle tän velkaa! Tää on vähintä mitä se voi tehdä…”. En muista enää miten keskustelu jatkui tarkemmin, mutta asiasisältö oli, etten kumppanini mielestä rakastanut häntä tarpeeksi – jonka takia olin velvollinen hakemaan hänet aamuyöllä – ikään kuin kompensoidakseni aiheuttamaani mielipahaa ja aukkoa suhteessamme. Todistaakseni olevani ”edes vähän sellainen mies”, joka minun pitäisi olla – antamani kuvan perusteella.
Arvioin uudelleen omaa suhtautumistani omaan istumiseeni. Niin. Minä koin saavani jotain takaisin siitä kovasta työstä, jota koin tekeväni suhteemme eteen. Enkä minä ole vielä muuttunut. Olisi täysin tekopyhää sanoa meneväni nyt välittömästi auttamaan kuullessani astioiden ääntä tai mopin läiskähtävän lattialle. Opin kuitenkin, että voin kiittää tuosta avusta – avoimesti ja kiitollisuuteni näyttäen. Minun ei tarvitse hävetä sitä, että toinen ihminen auttaa minua, kun itse olen uupunut. Minun ei pidä selitellä tilannetta itselleni. Siihen on kyllä kaikki tarvittava aika, kun olen yksin.