Korkattuani ’Lie to Me’ 2.kauden avasin toisenkin asian: syyllisyyden -tunteen.
Puhuin lukiossa: ”Ihminen ei kestä olla velkaa. Olen nähnyt miten vitosen minulle velkaa ollut henkilö alkaakin pohtimaan, että olinko sittenkin hänelle velkaa – eikä toisin päin.”.
Nyttemmin olen yleistänyt tuota vielä entisestään: Ihminen ei kestä syyllisyyttä.
”Hei ethän ole armoton – syyllinen anteeksi anelee
Vihan vanki – tuomion – vain itselleen sanelee”
(The Rain – Anteeksi, sanat)
Itsekkäiden ihmisten syyllisyyden ja riittämättömyyden kokemuksen kohde asuu heidän sisällään. Sisäinen lapsi, joka jäätyään vaille tarvitsemiaan asioita menneessä, imee loputtomasti energiaa ympäriltään. Musta aukko*. Se on niin raskas, ettei edes valo pakene siltä.
Erityisen kamalia ovat ne hetket, kun alkaa tuntemaan syyllisyyttä omasta ahdingostaan… (ah-Dingosta 😀 ). Tilanne on itsessään paradoksi: ihmisen pitäisi tällöin oppia pitämään tilanteesta, joka tuntuu murskaavan hänet. Siis täysin ylitsepääsemättömän kamala tilanne pitäisi osata kääntää voitoksi. Tällöinhän se ei olisi ylitsepääsemätön, masentava, kamala tai mahdoton. Vähän kuin sanoisi matemaattisen tehtävän kanssa painivalle: ”Kato ratkaiset sen siitä vain – se on sun asenneongelma” tai sosiaalisen rajoittuneisuuden…
Syyllisyyttä pitäisi opetella sietämään ja toisaalta purkamaan. Olen itse todennut katuvani asioita. Minäkin aikoinaan viehätyin ajatuksesta, että kovat tyypit eivät taakseen katso katuen. ”En mä kadu mitään” jota monesti korostettiin: ”tekisin kaiken samoin” ja sitä sitten seliteltiin: ”oon oppinu niistä jutuista paljon.”. Kadun esimerkiksi sitä, kun pitkällisen työn tuloksena laulan ’Rakkauslaulu’ -kappaletta (The) Rasmus-yhtyeen alkuajoilta heidän kanssaan Sataman Yö -festivaalien päälavalla – enkä mielestäni riittävästi huomioinut ihastuttavaa daamiani, joka jäi yleisön eturintamaan minun siirtyessä lavalle. Olisin esimerkiksi voinut kumartua ja katsoa häntä silmiin – osoittaa kädellä, huikata jotakin ja jatkaa laulua. Tämä ei siis tule tapahtumaan koskaan uudelleen, luullakseni. En soimaa itseäni aktiivisesti, mutta olisin romanttisempi jos saisin uuden mahdollisuuden 🙂
* Knoppitietoutta: ”Musta aukko” vertaus tässä yhteydessä on mielenkiintoinen, koska ollakseen musta aukko, kappaleen – tässä yhteydessä ’sisäisen lapsen’ – pitäisi tiivistyä Schwarzschildin sädettä pienempään tilaan, säilyttäen massansa.
Verrokkina: jos etusormenpääsi kokoiseen tilaan (<18mm) tiivistyisi koko maapallon massa, se toteuttaisi yhtälön. Rikkinäisen ihmismielen massa on siis erittäin jännittävä asia monessakin mielessä.