Kuumana kesäpäivänä kävin ostamassa mehua kaupasta.
Pieni poika piteli kuitin näköistä lappua, hymyillen sanoin: ”Ole hyvä vain” ja osoitin kassatiskiä. Hän laittoi 0,30-luvun sisältäneen pullopanttikuitin pöytään ja vähän alle vitosen kolikoina. Kassaneiti pläräili kolikoita ja antoi ne pojalle.
Kysyin: ”Mitä tuossa oikein tapahtui?”
Kassaneiti: ”Vaihdoin isompiin – eihän kukaan varmastikaan halua kulkea pikkuhilut taskuissa.”
Niinpä. Eihän kukaan halua vaihtaa huonompaan, mutta onko pienempi – tässä yhteydessä hajautuneempi käteiskassavaranto – välttämättä huonompi? Televisiossa on muutamia amerikkalaisia mielenkiintoisia ohjelmia vaihdantaan perustuvasta bisneksestä, jossa henkilöt aloittavat esim. tv:stä ja päätyvät autoon – vaihtamalla aina parempaan. Heillä on selkeä tavoite ja tv-sarjasta ollen kyse – he onnistuvat aina.
Kukaan ei halua hiluja – armopaloja – pieniä pennosia. Jos niitä sattuu tarttumaan mukaan, ne haluttaisiin vaihtaa isompiin seteleihin. Minusta esim. hellyydellä on itseisarvoa, eikä pieni halauskaan ole hilu – joka pitäisi voida vaihtaa isompaan.