(Tämä teksti makasi luonnoksissa 17.1.2013 ja julkaisen sen nyt. Lue jos meikäläinen kiinnostaa, älä lue jos aikasi on kallista ja luet tätä blogia parisuhdemielessä)
Tästä on jo pitkä aika… Muistan pohtineeni, että jos (tässä tapauksessa minä) mies osoittaa jossain sektorilla toistuvasti yli-inhimillisiltä vaikuttavia ponnistuksia, motivaatiota ja kykyä käsitellä asioita: hänen henkilökuvansa häiriintyy.
(joo joo… myös sisäisesti, kiitos kaikille nokkelillepokkelille pikku-askartelijoille)
Kun ihminen on jollakin tavalla noussut ja toisaalta nostettu rivistä, erotettu jonnekin muualle – se viehättää. Se on jotakin erityistä, ainutlaatuista ja mielenkiintoista. Hohdokasta.
Oletteko joskus nähneet miten vankileirillä valtaapitävät erottavat jonkun rivistä?
Tai vitsikkäästi sama koulumaailmassa?
Kumpikaan ei jää huomaamatta – eikä kumpikaan tiedä hyvää. Molemmat ovat vähintäänkin haasteita ja usein olet jo myöhässä, kun olet askeleen edellä – muita viiteryhmääsi kuuluvia riviläisiä.
Tällaista henkilöä seurataan – sitä tutkitaan ja todellakin hutkitaan.
Henkilö on herättänyt odotuksia. Hänet tunnetaan ja tiedetään. Hän ei ole se mitään sanomaton tuntemattomuus, johon tutustut nollasta. Ennakkoasenteita ja tunteita.
Kuvasin asiaa lyhyesti lukion kulmalla: ”Ensin minut nostetaan jalustalle, sitten minut ammutaan alas… ikään kuin unohtaen, miksi minut sinne nostettiin.”. Nokkelimmat kysyisivät: ”Vai unohditko itse – miksi sinut sinne nostettiin?”.
Oli miten oli, kuulin mielenkiintoisen tarinan eräästä naistyöntekijästä, joka johtoryhmän kanssa asioidessaan esittää yksinkertaista, koska ”on havainnut sen helpommaksi, olla puuttumatta mihinkään.”. Tämä ”asioihin puuttuminen” on sitä, mitä valtaapitävät tekevät. Siis hallinnoivat jotakin, mikä ei ole suoraan heidän omistuksessaan.
Minulta kysyttiin johtamishalukkuudestani ja persoudestani parrasvaloille eilen. Vastasin, että lukiossa ei enää haluttu muutosta. Peruskoulussa ollaan ja uskalletaan olla vielä lapsia ja toivotaan jonkun muuttavan asioita. Lukiossa homma alkaa kääntyä jo aikuisten maailmaan: parjataan, muttei tehdä muutoksia eikä uskota enää joulupukkiin. Olin kurkiauran johtotähti nuorempana – se jolle naurettiin, mutta oltiin kiitollisia, että sai itse hengitystilaa – olla oma itsensä enemmän. Halusin muuttaa koulukyläni kulttuuria suvaitsevaisemmaksi ja siinä onnistuinkin.
Kun minut pyydettiin lavalle vastaanottamaan diplomia aktiivisesta toiminnastani lukiomme oppilaskunnan hallituksessa, minulta odotettiin jotain typerää ja omahyväistä puhetta (”Aina se on äänessä!” oli järkyttävän äänekkään naishenkilön yleinen huudahdus). Otin mikin käteeni, puhuin vauhdikkaasti – sanomatta sanaakaan, äänettömästi. En tiedä oliko salissa ketään, joka olisi ymmärtänyt läppäni – mutta hiljaista oli. Ihmiset höristivät korviaan ja ne pikku höpönassut saivat jotain mitä eivät odottaneet.
Lukion jälkeen leikin haamua ja olen vieläkin horroksessa. Talviunilla.
Maybe I should follow the White Rabbit.