Tekijä: Rakas

Olen markkinoinut sisäisesti ja ulkoisesti, etten ole liikunnallinen. Vesi ei ole juttuni ja aggressiota halveksun – jos en yli kaiken, niin aika lähelle ja varmaan jaetulla jumbosijalla elämässäni kaikkien kohdalla.

Viimeisin, eli aggressio, on noin neljä päivää vanha löydös muodossa: ehkä olen tulkinnut itseni väärin.

Vesi on ollut pidemmän ajan pohdinta. Kylmä neste ei ole mun juttu, mutta vesi itsessään on minulle ilmeisen rakas elementti. Olen taas oppinut juomaan vettä ja muistellut mukavia hetkiä veden kanssa. Käsiä pestessä mulle eniten tulee ahaa-elämyksiä, joissa tilanne jää mieleen.

Liikunta ei ole koskaan inspiroinut mua mm. sen takia, että siihen on liittynyt aggressio. Aggressiota aloin vihata hyvin nuorena, kun huomasin, että se tappaa.

Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun pohdin raivonpuuskia saavien lasten – siis ikätovereiden – kanssa, että pienellä virheliikkeellä tai jos joku olisi ollut parempi heittäjä – toverilta olisi lähtenyt henki.

Tämän paikantamiseen meni melko kauan. Oli kuitenkin mukava löytää tämä ilman, että on omia lapsia, koska minusta tulee keskimäärin jäätävän kylmä toisen aggression kohdatessani. Iällä ei ole merkitystä, koska olin itsekin pieni – enkä minä ollut koskaan hengenvaarallinen kenellekään, vaikka mitä tuli vastaan.

Vastaanottajana sen sijaan olin useasti. Opin nopeasti, että tehokkain tapa katkaista toisen sotakirves oli ottaa nopea päälukko, jossa selkämme ovat vastakkain ja taivuttaa riehuja yleensä vasenta reittäni vasten kirjaimellisesti siltaan.

Räpiköinti loppui lyhyeen, kun otetta kiristi ja toteavaan äänensävyyn pyysin lopettamaan.

En heittänyt koskaan kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti ensimmäistä kiveä. Vastasin aggressioon tukahduttamalla sen. Tarvittaessa kirjaimellisesti.

Tunteiden hallinta ei ole huono asia itsessään, mutta olen nyt aikuisiällä alkanut pohtimaan, että onko raivon tukahduttaminen hyvä asia?

Moni ei sitä tee ja juuri näiden ihmisten kanssa otan yhteen eniten. Olen allergisoitunut niin pahasti, että oikein puhisen joskus jo etukäteen ennen sarvien kalistelua.

Olisinko onnellisempi, jos heittelisin kiviä kiukkupussistani? Mallina en usko lainkaan pussiin, joka täyttyy ja se pitää aika ajoin tyhjentää. Kummallisesti tämä uskomus on enemmän naisten juttu, vaikka miehet ovat tutkitusti aggressiivisempia.

Tuskin ilahtuisin tuosta mallista.

Minun oli pakko hallita itseni, koska sitä ei kukaan muu olisi tehnyt. Ei toverini olisi ehtinyt vääntää minua siltaan taikka jaksanut minua siinä pitää. Nyrkkini ei olisi haronut ilmaa.

Sama mekaniikka jatkui henkisellä puolella. Minulla ei ollut kannattelijaa, vaikka olin sitä monelle. Muistan ikuisesti, kun puhuin ensimmäisen tyttöystäväni kanssa tästä asiasta. Kuvasin tilannetta painon kautta, että minulle ei ole turvaverkkoa, joka minut jaksaisi kantaa. Olin yksin.

Silloin ei vielä puhuttu verkostoista samalla tavalla kuin nykyään, joten minä puhuin verkosta vertauskuvallisesti tarkoittaen yhtä ihmistä. Hieman myöhemmin kypsyi ajatus, että ehkä tarvitsisin monta ihmistä tuekseni.

Kriisihetkissä jäin kuitenkin yleensä yksin. Minua harvoin osattiin lohduttaa tai auttaa. Läsnäolija ei koskaan osannut hälyttää lisäapua. Moni kuvasi tilannetta niin, että he kokivat velvollisuudekseen auttaa minua, mutta eivät osanneet. Minulta saatua apua kuvattiin viisaaksi. Se kuulemma aiheutti suotituspaineita ja jäätymistä.

Olin liian painava, voimakas ja viisas. Äitini puhui monesti lukeneensa ’Lahjakkaan lapsen tragedian’.

Olen hyvin fyysinen ihminen, pidän kosketuksesta, kontaktista ja vaikkapa tanssimisesta. Urheilukilpailut eivät ole maistuneet, mutta rumpuja olen soittanut lavalla paljon ja ne joskus kisoiksi muuttuivat.

En pelkää kilpailua, mutta esimerkiksi Veikkausliigan ottelua katsoessa tuumasin vierustoverilleni: ”Miten tämä puolustajan tekemä kaksinkäsin tuuppiminen hyökkääjää kohtaan kuuluu tähän jalkapalloon?”. Vastaus: ”Kaikilla tavoin?”. Niin voittoahan tultiin hakemaan, eikä Fair Play -passiin leimaa. Ei kenelläkään ollut tummaa pukua eikä silkkihansikkaita.

Kohtelias taidolla voittaminen on minusta hieno juttu. Tuntuu varmasti erikoiselta, mutta jopa golf-kierroksella miehillä nousee testosteronitaso häiritsevälle tasolle. Toisaalta minua ei voi sanoa edes sunnuntaigolfaajaksi, joten taidottomuuteni varmaan ärsyttää erityisesti.

Niin. Minun pitää selvästi pohtia hieman uudelleen peruskäsityksiäni itsestäni ja toimintamalleista, jotka ovat minulle optimaalisia.

Hämähäkkimiehellä on monta supervoimaa: seinillä kiipeily, seitillä lii(t)täminen, varoitusvaisto ja yli-inhimillinen lihasvoima.

Hän käyttää voimiaan hyvään, mutta saa paskaa niskaansa ja on median hampaissa yhtenään. Lukijalle tilanne on selvä, Hämis on hyvis ja hänen voimansa ovat supervoimia.

Petteri Parkeejalle (Peter Parker, hämiksen siviiliminälle) itselleen, kuten monelle muullekin supersankarille, tilanne on sen sijaan epäselvä: ovatko voimani kirous vai siunaus?

Petterin setä sanookin vähän ennen kuolemaansa: ”Suuren voiman kanssa tulee suuri vastuu.”. Kuoleman, jonka Petteri olisi voinut estää.

Näin voi olla siis meidän jokaisen elämässä. Ulkoa päin tilanne on keskimäärin selvä ja suurin osa ajattelee meidän olevan hyviksiä, mutta me itse ja joku äänekäs toisinajattelija – vaikkapa exä tai kateellinen luokkalainen – on vakuuttunut, että olemme pyrkyreitä, mulkvisteja, itsekkäitä tai muuten vaan pellejä, joiden pitäisi ”saada elämä kasaan.”.

Jari Sillanpää. Supervoima saada naiset polvilleen vai arkkivihollinen, jonka joutuu kohtaamaan kerta toisensa jälkeen: ei vaan maistu se mitä olisi ollut rajattomasti tarjolla.

Kettu ajaa jänistä takaa, kun yhtäkkiä hyvä haltijatar ilmestyy heidän luo ja sanoo: ”Otetaan pikkutauko tästä jahdista ja miettikää hetki mitä haluaisitte saada… No niin, kettu saat kolme toivetta, mutta et saa toivoa kanipaistia jne.”. Kettu pohtii ja toivoo: ”Sellainen todella kuuma naaras… Joo ja niinku vielä kuumempi naaras jajaja sitten vieläkin kuumempi naaras!”. Hänelle tupsahtaa kolme vetävää naarasta. Jänis toivoo: ”Moottoripyörä…”. Hän käynnistää moottorin ja revittelee sitä. ”Porkkanasäkki.”, jonka hän heittää tarakalle ja kaasuttaessaan pois huutaa: ”Ja ettei sillä ketulla seiso.”.

Hyviltä vaikuttaneet suunnitelmat menevät mönkään ja aiheutat pahennusta ympärillesi… Ei aina tunnu siltä, että olet supersankari tai edes kelvollinen.

Minulla itselläni on kaksi epäselvää ominaisuutta:

1. Ihmismielen järjestely
2. Voimakkaat tunteet naisia kohtaan

, joista kumpikaan ei ole itsessään negatiivinen asia, mutta molemmilla on perinteisessä mielessä huono kaiku.

Ihmismielen järjestelyllä viittaan kahteen asiaan: kykyyn kaivaa asioita ylös, joita ei ole minulle annettu ja manipulointiin. Ensimmäistä teen satunnaisesti edelleen ja jälkimmäistä olen väittänyt kuin ruttoa 2004 vuodesta lähtien.

Kaivostoimintani on joskus vain pelottavaa, mutta ei varsinaisesti koskaan haitallista edes keskipitkällä tähtäimellä. Toimenpidehetkellä se tuntuu usein erittäin epämiellyttävältä, mutta shokista selvittyään kaikki arvostavat eteenpäin pääsemistä… eivät välttämättä minua, mutta se on ok.

Manipulointini ei varsinaisesti koskaan ollut haitallista, päin vastoin, mutta huomasin siinä olevan erittäin vakavia riskejä riistää toisia ihmisiä ja käyttää heitä hyväkseen. On mahdotonta sanoa täysin varmasti, mutta luulen olleeni onnellisempi, kun en pyrkinyt monitoroimaan itseäni moraaliseettisesti ylikierroksilla.

Luomani rajoitusmalli on rakoillut muutamasti ja olen puhunut niillä sanoilla, jotka tuntuvat minusta sillä hetkellä luonnollisilta, hyviltä ja sopivilta. Kun puhun tylpästi ja raivostuttasti, olen huonoimmillani juuri vähiten oma itseni, joka haluaisin olla. Puhumalla ilman hyvää tarinaa tai mitään tarttumapintaa, voin varmistua, että toinen tekee omat päätöksensä.

Olen useissa myyntineuvotteluissa kulkenut rajaviivalla. En ole halunnut tuhlata asiakkaan rahoja huonoon toteutukseen, joten olen usein antanut itselleni luvan myydä – siis pyrkiä vaikuttamaan päätökseen aktiivisesti. Ehkä helposti ymmärrettävä tilanne on esimerkiksi, etten ole puoltanut vanhentuneen järjestelmän laajennusta. Olen suunnitellut uuden järjestelmän rakennuksen siten, että se toimii vanhan järjestelmän rinnalla ilman pakottavaa tarvetta muuttaa kumpaakaan järjestelmää.

Edellisessä rekrycasessa en piilottanut paikkaa koskevia urapolkupohdintojani, vaikka tiesin sen johtavan mitä todennäköisimmin hylkäykseen. Minun ei olisi tarvinnut sanoa mitään – niistä asioista vaikeneminen olisi riittänyt.

Rehellisyys ja avoimuus ovat mutkikkaita asioita. Arvostan niitä paljon, mutta olen myös rehellinen, enkä kuvittele olevani aina rehellinen. Tiesitkö, että monissa psykologisissa testeissä yksi rehellisyyttä mittaava tekniikka on kysyä tavalla tai toisella: ”Oletko koskaan valehdellut?” tai ”Oletko aina rehellinen?”. Ja henkilöt, jotka eivät tunnusta valehdelleensa, menettävät pisteitä. Eli kannattaa tarkistaa oma mielikuva itsestä kahteen kertaan. Teoriassa mahdollista olla valehtelematta kertaakaan, mutta käytännössä todennäköisempää, että sanoessaan olevansa aina rehellinen – valehtelee itselleen.

Edellinen pohdintani on hyvä esimerkki manipuloinnin välittämisestä, koska asian käsittely vähentää luottamustasi minuun. On täysin luonnollinen reaktio epäillä henkilöä, joka puhuu epäluotettavuudesta ja asioiden peukaloinnista. Tämä nostaa kriittistä ajatteluasi ja vireystilaasi, joka suojaa sinua epämääräisyyteen suostumiselta.

Tajusin tuossa jonkun aikaa sitten, etten todennäköisesti juuri edellä kuvaamastani rakenteesta johtuen saanut mahdollisuutta tutustua riittävästi erääseen naiseen. Hän ihmetteli luonani ollessaan, että mistä oikein puhuin pohtiessani manipulointia: ”Miten ihmiset eivät välttämättä ymmärrä ajatuvansa tilanteeseen, johon he eivät halua oikeasti.”. Sanoin voivani näyttää helposti esimerkin.

Aloitin puhumaan kuvailevalla äänellä. Puhuin siitä, miten helppoa on luoda tilanne, jossa ihminen sidotaan kuuntelemaan. Jatkoin puhettani, samalla nousin tuoliltani ja siirryin hänen luokseen. Kerroin miten voin tässä kertoessani mielenkiintoista tarinaa tulla hänen lähelleen ja linkittää jonkun perusteen koskea häneen. Laitoin käteni hänen reidelleen ja puhuin edelleen. Hän kivahti: ”Okei! OKEI!” hierottuani hänen reittä hyvän tovin ja tehtyäni pointtini selväksi. Vaikeapa tuosta on sitten jatkaa ajatuksella: ”Tämä mies ei tekisi minulle näin, koska hän ei halua.”.

Todellisuudessa taikuri, joka käy läpi harhautustekniikoita on luotettavampi, kuin sumuverhossa työskentelevä kollega. Aina on joku neropatti, joka ajattelee: ”Niin niin, mutta se muka rehellinen taikuri voi olla niin ovela, että rakentaa luottamusta sillä kertomisella!”. Muuten ihan hyvä teoria paitsi, että se ei todellakaan toimi, jos taikuri valottaa tekniikat niiden ihmisälyä halventavassa muodossa. Tämä lyö aina kiilaa ihmissuhteeseen.

Sellainen hömppärehellisyys onkin ihan toinen juttu. Esimerkiksi mies, joka kauriin katseella toteaa nolon rehellisesti, että hänellä on seksiin liittyvä ongelma – kondomit ovat hänelle liian pieniä… Tämä siis on ihan oikea ongelma joissain miesryhmissä – ei siis peniksen ja kondomien koot – vaan tuo tarina. Laulaja Zara Larsson oli twiitissään lähettänyt kaikille tuota tarinaa kertoville miehille ja sitä uskoville naisille kuvaviestin, jossa hän oli työntänyt jalkansa kondomiin.

Kävin keskustelua nuoren miehen kanssa, kun hän oli pannut erästä minulle tärkeää naista. Kysyin millä tavalla hän oli varmistanut, että nainen halusi seksiä juuri tämän kanssa. Hän vastasi yllättyneesti, että eiköhän se nyt ollut ihan selvää. Totesin, että ei suinkaan. Sen verran minäkin olen naisten kanssa keskustellut, että myös naiset voivat ajautua seksiin, jota myöhemmin katuvat… Siis miehet eivät juurikaan seksiä kadu, mutta ajatuvat usein hallitsemattomasti sitä kohti.

Minulla oli tapana kysyä vielä kylmään sävyyn, tilanteen pysäyttävästi, ennen seksiä: ”Oletko varma?”.

”Miksi pitäisi kysyä… Siis mitä hyötyä tuosta on?”, änkytti mies minulle, johon vastasin: ”Mitä haittaakaan siitä sitten on, jos tiedät jo vastauksen?”.

Kondomiesimerkissä miehellä on selkeä tavoite saada seksiä ilman kondomia. Jälkimmäisessä esimerkissä kondomi on suorastaan pakollinen, että mies vaikuttaa mitenkään selväjärkiseltä.

Erilaisten skenaarioiden pyörittely on aina hyödyllistä. Mitä toinen on hyötymässä jostakin? Jos tykkäät vähemmän kiinnostuksen kohteena olevasta ihmisestä tai tilanne on vähemmän kiihottava, hän on todennäköisesti ollut sinulle juuri rehellinen. Tämä on tietenkin paradoksi, kun haluamme ajatella itsestämme, että olemme rehellisiä ja haluamme rehellisiä ihmisiä ympärillemme… Samaan aikaan haluamme, että ympärillämme ei ole ikäviä ihmisiä…

Tästä pääsemme takaisin manipulointiin. ”A diplomat is a person who can say to u: ’Go to hell’ and u actually look forward to the trip.” sanoi eräs diplomaatti, joka kuvasi heille asetettuja puhekykytavoitteita.

Ihminenhän voi olla rehellinen, vaikuttaa päätöksentekoosi ja miellyttää samaan aikaan. Onko sellaisen taidon kantajan syleiltävä kykyään supervoimana vai taistella viimeiseen asti sitä vastaan arkkivihollisena? Raja on kuin veteen piirretty viiva, sitä ei näe – mutta silti siinä on kaksi puolta: oikea ja väärä.

Jos ihminen ei saa olla oma itsensä läheisissä ihmissuhteissaan, on vaarana, että hän ilmentää ylikorostetusti erikoispiirteitään niissä hetkissä, kun joku on niille vastaanottavainen.

Esimerkiksi minä voisin hyvinkin vetää monologia oudoista pohdinnoistani, jos joku vaikuttaa niistä kiinnostuneelta.