Kun me Rakastamme.
Alamme joskus Rakastaa pelottavan paljon. Huomaamme olevamme naamallamme toiseen päin.
Pelkomme ajaa meidät ajattelemaan, että toisen pitäisi Rakastaa minua samoin, kuin minä Rakastan häntä. Se onkin helpompaa, jos käy tuuri ja molemmat Rakastavat toisiaan samoin.
Huono-onnisemmat voivat hakea vahvistusta toisen Rakkaudesta pelkonsa ohjaamina liian kapeakatseisesti. Se on inhimillistä, koska emme tunnista toistemme tunteita juurikaan. Saatikka sitten pelkojemme vallassa.
Kun itkee kuuta, jonka koki itse hakeneensa Rakkautensa merkiksi sille Sydänkäpyselle: ”Missä on minun kuuni? Olenko minä vaarassa Rakkauteni kanssa? Hukunko minä Rakkauteni mukana?”.
Silloin todella uppoamme, kuin Titanic, jousisoittimet saattelevat meidät pinnan alle. Emme enää osaa nähdä Mielitiettymme vahvoja tunteita itseemme. Näemme vain oman epävarmuutemme, joka heijastuu Rakkaamme kasvoilta. Ne ovat kirkkaat ja heleät, niistä pelkomme heijastuu takaisin meille kuin auringonvalo kuun pinnalta. Se polttava aurinko olemme me itse, pelkomme koukkaa irvokkaan katseensa meihin kumppanimme kautta.
Rakkaamme ei puhu, mutta silti kuulemme ivallisen äänen. Hän ei puhu, me puhumme itsellemme. Kerromme kuinka emme ansaitse Rakkautta, eikä se kohtaa meitä siten, kuin me olemme sille eläneet elämämme. Sanamme ottavat kaiun puolisomme kehosta, ne palaavat meille ja päämme sisään. Emme tunnista niiden lähdettä, koska emme halua myöntää olevamme itse huhupuheen levittäjä.
Toivomme vain, että hän, jota itse Rakastamme kovin, tekisi tyhjäksi sanamme. Hän ei niistä tiedä. Hän näkee meidän hyvän. Hän ei voi käsittää mitä kasvojemme kauhu kertoo. Ei Hän ole sanonut sanaakaan. Hänelle se ei ole epäselvää.
Sanat muuttuvat tunteiksi. Tunteista tulee totuuksia, joita emme osaa itse rikkoa. Odotamme vain, että meidän sisin nähtäisiin ja otettaisiin avosylin vastaan… että meitä Rakastettaisiin.
Kysy ääneltä. Kuka olet. Mistä tulet. Ja tärkeimpänä: mihin olet menossa? Vastaa näihin itse, älä velvoita muita keksimään vastauksia kysymyksiin, joilla itseäsi syytät. Pyydä apua. Siinä on ero, kun syyllistää ja pyytää apua. Meistä nämä tuntuvat samalta, mutta toisessa otamme vastuun ja tarjoamme mahdollisuuden omaan hyväämme.
Toinen ei voi yleensä pakottaa meitä paranemaan. Sitten on meitä, jotka ovat sen tehneet ja odottavat sitä itselleen.
Anteeksi.