En tiedä olisiko se ollut merkityksellistä, jos minulle olisi sanottu lapsena: ”Vaikka äiti ja isi joskus tappelevat, tiedä, että me aina Rakastamme Sinua.”.
Aloin vaan pohtimaan, että onko tunteilla itseisarvoa ja voiko niitä ikään kuin eristää toisistaan. Olin avoimen vihainen vanhemmilleni, etenkin samaa sukupuolta olevalle heistä, ettei liittoa saatu toimimaan. Jos motivaatiota oli, olisi se pitänyt ohjata merkityksellisiin toimenpiteisiin.
Kommunikaation puutteeseen se minusta kaatui loppujen lopuksi. Enkä tarkoita sitä loppunäytöstä, joka suhteessa tulee, vaan ennen sitä. Vanhempani eivät riidelleet.
Moni on tuputtanut minulle vinkkiä, että olihan minullekin parempi, etten joutunut elämään vihamielisessä ympäristössä. Ei minulle sitä näytetty. Ongelmia oli, mutta ne eivät todellakaan valuneet riitoina ja toisen osapuolen myrkyttämisenä jälkikasvulle.
Olen kiitollinen siitä, etteivät vanhempani repineet toisiaan tai minua riidoillaan. Yhteinen toive ja halu luoda kotiin ilmapiiri, jossa isi ja äiti eivät koe toisiaan negatiivisina kappaleina oli minulle arvokasta, vaikka vaikeuksia oli. Siksi ajattelin, että niistä olisi pitänyt päästä eteenpäin.