Olen markkinoinut sisäisesti ja ulkoisesti, etten ole liikunnallinen. Vesi ei ole juttuni ja aggressiota halveksun – jos en yli kaiken, niin aika lähelle ja varmaan jaetulla jumbosijalla elämässäni kaikkien kohdalla.
Viimeisin, eli aggressio, on noin neljä päivää vanha löydös muodossa: ehkä olen tulkinnut itseni väärin.
Vesi on ollut pidemmän ajan pohdinta. Kylmä neste ei ole mun juttu, mutta vesi itsessään on minulle ilmeisen rakas elementti. Olen taas oppinut juomaan vettä ja muistellut mukavia hetkiä veden kanssa. Käsiä pestessä mulle eniten tulee ahaa-elämyksiä, joissa tilanne jää mieleen.
Liikunta ei ole koskaan inspiroinut mua mm. sen takia, että siihen on liittynyt aggressio. Aggressiota aloin vihata hyvin nuorena, kun huomasin, että se tappaa.
Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun pohdin raivonpuuskia saavien lasten – siis ikätovereiden – kanssa, että pienellä virheliikkeellä tai jos joku olisi ollut parempi heittäjä – toverilta olisi lähtenyt henki.
Tämän paikantamiseen meni melko kauan. Oli kuitenkin mukava löytää tämä ilman, että on omia lapsia, koska minusta tulee keskimäärin jäätävän kylmä toisen aggression kohdatessani. Iällä ei ole merkitystä, koska olin itsekin pieni – enkä minä ollut koskaan hengenvaarallinen kenellekään, vaikka mitä tuli vastaan.
Vastaanottajana sen sijaan olin useasti. Opin nopeasti, että tehokkain tapa katkaista toisen sotakirves oli ottaa nopea päälukko, jossa selkämme ovat vastakkain ja taivuttaa riehuja yleensä vasenta reittäni vasten kirjaimellisesti siltaan.
Räpiköinti loppui lyhyeen, kun otetta kiristi ja toteavaan äänensävyyn pyysin lopettamaan.
En heittänyt koskaan kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti ensimmäistä kiveä. Vastasin aggressioon tukahduttamalla sen. Tarvittaessa kirjaimellisesti.
Tunteiden hallinta ei ole huono asia itsessään, mutta olen nyt aikuisiällä alkanut pohtimaan, että onko raivon tukahduttaminen hyvä asia?
Moni ei sitä tee ja juuri näiden ihmisten kanssa otan yhteen eniten. Olen allergisoitunut niin pahasti, että oikein puhisen joskus jo etukäteen ennen sarvien kalistelua.
Olisinko onnellisempi, jos heittelisin kiviä kiukkupussistani? Mallina en usko lainkaan pussiin, joka täyttyy ja se pitää aika ajoin tyhjentää. Kummallisesti tämä uskomus on enemmän naisten juttu, vaikka miehet ovat tutkitusti aggressiivisempia.
Tuskin ilahtuisin tuosta mallista.
Minun oli pakko hallita itseni, koska sitä ei kukaan muu olisi tehnyt. Ei toverini olisi ehtinyt vääntää minua siltaan taikka jaksanut minua siinä pitää. Nyrkkini ei olisi haronut ilmaa.
Sama mekaniikka jatkui henkisellä puolella. Minulla ei ollut kannattelijaa, vaikka olin sitä monelle. Muistan ikuisesti, kun puhuin ensimmäisen tyttöystäväni kanssa tästä asiasta. Kuvasin tilannetta painon kautta, että minulle ei ole turvaverkkoa, joka minut jaksaisi kantaa. Olin yksin.
Silloin ei vielä puhuttu verkostoista samalla tavalla kuin nykyään, joten minä puhuin verkosta vertauskuvallisesti tarkoittaen yhtä ihmistä. Hieman myöhemmin kypsyi ajatus, että ehkä tarvitsisin monta ihmistä tuekseni.
Kriisihetkissä jäin kuitenkin yleensä yksin. Minua harvoin osattiin lohduttaa tai auttaa. Läsnäolija ei koskaan osannut hälyttää lisäapua. Moni kuvasi tilannetta niin, että he kokivat velvollisuudekseen auttaa minua, mutta eivät osanneet. Minulta saatua apua kuvattiin viisaaksi. Se kuulemma aiheutti suotituspaineita ja jäätymistä.
Olin liian painava, voimakas ja viisas. Äitini puhui monesti lukeneensa ’Lahjakkaan lapsen tragedian’.
Olen hyvin fyysinen ihminen, pidän kosketuksesta, kontaktista ja vaikkapa tanssimisesta. Urheilukilpailut eivät ole maistuneet, mutta rumpuja olen soittanut lavalla paljon ja ne joskus kisoiksi muuttuivat.
En pelkää kilpailua, mutta esimerkiksi Veikkausliigan ottelua katsoessa tuumasin vierustoverilleni: ”Miten tämä puolustajan tekemä kaksinkäsin tuuppiminen hyökkääjää kohtaan kuuluu tähän jalkapalloon?”. Vastaus: ”Kaikilla tavoin?”. Niin voittoahan tultiin hakemaan, eikä Fair Play -passiin leimaa. Ei kenelläkään ollut tummaa pukua eikä silkkihansikkaita.
Kohtelias taidolla voittaminen on minusta hieno juttu. Tuntuu varmasti erikoiselta, mutta jopa golf-kierroksella miehillä nousee testosteronitaso häiritsevälle tasolle. Toisaalta minua ei voi sanoa edes sunnuntaigolfaajaksi, joten taidottomuuteni varmaan ärsyttää erityisesti.
Niin. Minun pitää selvästi pohtia hieman uudelleen peruskäsityksiäni itsestäni ja toimintamalleista, jotka ovat minulle optimaalisia.