Jokainen nainen toivoisi voivansa ajatella olevansa tasavertainen kumppaninsa kanssa. Naisesta riippuen tämä tarkoittaa melko eri asioita.
Kaikkihan me haluamme, että meitä kohdellaan asiallisesti ja olemme itse reiluja. Ihmisestä riippuen painotukset ja todellisuus ovatkin sitten vähän mitä sattuu.
On sanottu, että tyhmintä mitä yritysmaailmassa voi tehdä on omistaa joku firma kahdestaan tasan 50/50%. Minäkään en usko sen olevan hyvä malli, vaikka sovitteleva ja prosessoiva olenkin luonteeltani.
Sanotaan usein, että loppuviimein joku aina johtaa ja ohjaa laivaa. Ruori ei käänny mihinkään, jos molemmat ovat tasavahvoja ja botski voi karahtaa kiville viivyttelyn tuloksena.
Pohdiskelin aikaa sitten, että johtajan kuuluu tehdä päätöksiä kuuntelematta liiaksi muita. Jos pomo ottaa porukan kasalle ja sanoo, että ”Meillä ei ole varaa yhteen henkilöön. Äänestetään.” – siinä riistetään muiden oikeus ja tarve parjata johtajaa sekä tehtyä päätöstä.
Jos joku saa potkut sen perusteella, että henkilöstö itse äänesti ko. henkilöä – irtisanottu henkilö joutuu katsomaan sitä tosiasiaa silmiin, että hän oli oikeasti huonoin. Jos pomo monottaa, irtisanottu itse ja työtoverit voivat puhua muodossa ”No se oli sen kanta ja ratkasu omaan munattomuuteen johtajana… Ei saanu tätä hommaa toimii.”. Äänestyksessä selitykset loppuvat.
Tämä parjaamisen ja stressin purkamisen malli on tarpeellinen tilanteissa, joissa on vaikeaa ja vain huonoja ratkaisuja. On helpompaa olla johtaja, kun saa päättää samppanjalistalta ”mitä juodaan ensin”, eikä tarvitse valita: ”Ollaanko syömättä vai ilman talvitakkia?”.
Sama mekaniikka on parisuhteissa. Helposti kahmitaan valtaa ja oikeuksia. Halutaan esim. oikeus puhua suoraan ja luodaan vaikutelmaa, että suorapuheisuus on hyvästä. Useimmiten se on sitten niin kauan hyvästä, kun puhujana olen minä tai vastaanotan minua kiinnostavaa informaatiota.
Tasavertaisuudesta puhuttaessa useimmiten ajatellaan oikeasti, että olisimme tasavertaisia tietenkin tässä asiassa jos…, mutta koska ”sitä” puuttuu, emme ole – mutta siis jos olisi, niin tietenkin olisimme… Kai.
Puolisot voisivat siis päättää esim. sisustuksesta, jos molemmilla olisi yhtä hyvä tyylitaju. Siis molemmat olisivat kiinnostuneita asiasta alunperinkin ja tyylisuunnat sointuisivat ihanasti yhteen.
Näinhän se harvemmin menee, kun niitä nyt sattuu olemaan noin tuhat muutakin ja vieläpä aavistuksen tärkeämpää parinvalintakriteeriä. Lisäksi sisustustyylitajua on huonompi useimmiten arvioida ennen ihastusta ja sen jälkeen on mautonta motkottaa toisen omasta kodista, jossa ihastus on vapaa puuhaamaan mitä tykkää.
Emmehän haluaisi olla niin kohtuuttomia, että alkaisimme sanoa mitä hän saa tehdä omassa kodissaan? Totta kai me sittten lopulta olemmekin, kun emme enää pelkää menettävämme häntä. Senkö takia, että saimme häntä ”tarpeeksi” vai siksi, että luotamme häneen ja/tai suhteeseemme? Haluamme olla hänen kanssaan, muttemme millä tahansa hinnalla?
Tätäkö se rakkaus sitten muka on? Minulla on oikeus olla sellainen kuin olen? Siis minulla on myös oikeus rakastaa ja turhautua itseni oikeutetuksi katsomilla tavoilla? Onko minulla oikeus evätä toisen rakkaus minua kohtaan? En ehkä tunne olevani sen arvoinen tai en ymmärrä sitä alunperinkään. Toivomme rakkautta, mutta tiedämmekö mitä se on?
Toisen kunnioittaminen on äärimmäisen monimutkaista, jos siitä yrittää tehdä tasavertaista molempiin suuntiin yhtä aikaa – itse. Arvostuksemme ei ole ilmaista, haluamme siitä korvauksen. Toisen pitää arvostaa meitä. Oma arvostuksen osoituksemme harvoin on yhtä iso juttu sille toiselle, kuin se meille itsellemme olisi.
Jos unelmoimme ravintolasta, harvoin se on kumppanimme syvin unelma juuri sillä hetkellä. Meidän tulisi ehkäpä unohtaa – ainakin osin – tasavertaisuuden orjallinen tavoittelu ja lähteä rohkeammin hakemaan niitä eroavaisuuksia, joista voi tehdä yhteenliittävää voimaa ja vahvuusalueita. Tasa-arvo on hyvä juttu, kun molemmat pyrkivät arvostamaan mahdollisimman paljon 🙂
