”Illalla mulla voi olla semmonen olo, että laitan putiikin kiinni – close – ja aamulla mä aattelen, että ompas paljon hommia auki – open.”
-Henna Kautto, IWELLO.fi
Jäin miettimään, että ehkä ihmisellä on rajallinen määrä paikkoja – slotteja – avoimille asioille. Jos ne alkavat olla täynnä, ihmiselle saattaa tulla pakonomainen tarve sulkea asioita.
Tunnistan ainakin kaksi muutakin strategiaa. Se, ettei koe avoimia asioita ongelmaksi ja olla tunnistamatta avoimia asioita. Ihmiset unohtavat. Jotkut jopa niin paljon, että vieressä seisojan silmiä kirvelee. Ajan multa huuhtoo asiat unholaan.
Jos kokee elämän oppimisprosessina, että elämän tarkoituksena on oppia ja elää se – elämäntarkoitus – on helppo ajatella asioiden kelluvan. Tavoitteelliset ihmiset tietävät, että asioilla on tietty elinkaari ja jotkut ovet sulkeutuvat ikihyviksi, kun niiden ohi kulkee.
Avaamalla asioita ja aina uutta, voi imeä uutuuden viehätystä itseensä. Kyllästää itsensä ihastuksella. Olla kuin syvänmeren kala, joka valolla viettelee saaliin hampaidensa väliin. Ihastus on lyhyt, mutta ei ihan aina niin repivä lopulta.
Avoimilla asioilla mässäily… Leipomisen aloittaminen ja kermavaahtokupin nuoleminen ennen kakun kasaamista… Avaaminen on hauskaa yleensä vain jos joku muu sulkee ja päättää projektin, merkitsee sen kansioon ja arkistoi pois näkyviltä. Sotkeminen maistuu monelle mansikkaiselta, kun joku muu siivoaa jäljet. Kaikki me tunnemme juhlijoita, jotka eivät osallistu siihen jälkipuoliskoon.
Jos avaa vain sen verran, kuin tietää voivansa sulkea – ei koskaan avaa uutta, jonka sulkupainetta ei tiedä. Krooniset avaajat pitävät itseään tämän takia rohkeina, uraauurtavina ja tiennäyttäjinä. Omasta mielestään he saavat aikaiseksi ja luovat jotain mihin muut eivät olisi pystyneet.
Jim Collins’in ’Tietoisesti Paras’ -kirjassa esitellään näitä ”avaajia”. Lukijaa helpottaakseen kirjoitustiimi on ottanu mustavalkoisia tilannekuvia, joissa kahdella retkueella on sama päämäärä. Tavoitteina on mm. Mount Everestin huippu ja ottaa 360-kuva sen kärjeltä sekä maapallomme navan valloitus jäätä pitkin.
Molemmissa esimerkeissä molemmat ryhmät ja etenkin niiden johtajat ovat avaajia. Vain toinen pystyy kuitenkin tekemään hallitun sulkemisen ja se on minusta homman juju. Toki toisen ryhmän menehtyminen tekee kisasta muutenkin selkeän.
Padotusportin avaaminen vaatii useimmiten vähemmän voimaa tai suunnittelua, kuin sen sulkeminen. Miksi sulkeminen ja sen harjoittelu ovat niin aliarvostettuja kasvamisen muotoja? Ne estävät kehitystä ja toisaalta mahdollistavat sen.
Jos olisimme rynnänneet koko ihmiskunnalla kaikki kotitekoisiin raketteihin ja tavoitelleet kuuta, meistä ei olisi varmaan juuri mitään jäljellä. Autossa jarruillakin on funktio. Hidastaa vauhtia, jotta se ei loppuisi kokonaan.
Jos haluat aina vain avata asioita, kehitä itseesi ympäripyörähtämisen mekanismi ja lepohetkinäsi varmista, että sinut huomaamattasi sulkeva moottori jaksaa asemoida virtauksesi pysähtymään. Muutoin valut kuiviin tai imet ympäristösi tyhjäksi.
Suosittelen kaikille molempien roolien kokeilua: avata ja sulkea. Molemmissa kehittyy ja molempia tarvitsemme itse omissa elämissämme.