Tekijä: Rakas

Havaitsin demonisoineeni itseni ja etsineeni aikojen saatossa minua hallitsemaan kykeneviä naisia, jolloin voin itse nukkua yöni rauhassa omalta osaltani. Voin siis hyvillä mielin painaa pääni tyynyyn ajatellen, etten ole manipuloinut kumppaniani, koska minulle on vähän epäselvää tapahtuuko sitä itse asiassa toisin päin.

Fiksu strategia ja on linjassa yleisarvomaailmani kanssa. Miksi kumppanivalinnassa pitää sitten ottaa haastaja? (siis erittäin haastava nainen) Koska parisuhteessa tulee tilanteita, jossa ihmiset paniikissa alkavat sepustamaan jotakin juttua mikä ei ole aivan realistista. Ihmisen selviytymisvaisto on läsnä tilanteissa, jossa oma elämä – siis sillä hetkellä se liiton mahdollinen kariutuminen tuntuu siltä – on murenemassa käsiin.

Havaitsin nuoruudessani… tai paremminkin sanoin asian näin: ”Selvisin uskomattomista tilanteista aivan uskomattomalla tavalla.”. Onnistuin selittämään tilanteet muotoon (alkuperäinen asetelma: minä olin mokannut), että olin tehnyt tärkeän ja hyvän kehitysaskeleen yhteisen hyvämme puolesta.

Konflikti-tilanteissa nykyään jopa vaimenen. En selitä. Kerron faktat ja polvistun. En enää tiennyt jossain vaiheessa mikä oli oikein. Herkimmät lukijat voivat tahoillaan miettiä, että vaikka nämä jutut vaikuttavat pöyristyttäviltä: kuinka moni ihminen oikeasti kykenee suhtautumaan kriittisesti omaan moraaliin ja tunnemaailmaan, haluihin ja tapaan toimia? Puhun asioista avoimesti, joita muut eivät mieti. Tekeekö se minusta… päätä itse.

Harva tajuaa, etten ole ihan niin tyhmä miltä vaikutan (sosiaalisesti). Haluan kuunnella ihmisiä. Sain vitsikkään palautteen taannoin, jossa ilmaistiin huolestuneisuutta minun hiljaisuuteen – koska legenda kertoi minun olevan äänessä yhtenään. Ihmisillä on paljon sanottavaa. Niin minullakin – siksi kirjoitan – koska haluan kuunnella. Toki edelleen provosoin, koska kaipaan ihmisten mielipiteitä.

Ja se kipein: Haluan, että minua rakastetaan minuna – ei (täydelliseksi verhotun) toimintani tai (virheellisyyttä paikkaavien) sanojeni takia. Leikkisä tavoitteeni oli 2013 vuodelle ”pyyteetön rakkaus”. Ultimaattinen toiveenihan on, että saisin edes hetken aikaa olla hankalimmillani, vetää tiskiin koko arsenaalini ja minua silti rakastettaisiin. Minä olen ollut usein vastapuolella ja olen siitä ylpeä. Rakkaudessa ei ole mitään hävettävää, vaikka se tarkoittaisi joskus alistumista – koska anteeksiantoahan se juuri usein tarkoittaakin.

Tässäpä taas vähän pureskeltavaa… lähinnä itselleni.

Aamuyön pimeinä tunteina… alkoholilla ei ollut enää osuutta asiaan… mietiskelin, että melko värikkään ilmaisuni takia oma tunneilmaisunikin on lennokasta ja vaikuttavuudeltaan varmasti montaa verrokkia iskevämpää.

Kuvasin tilannetta numeraalisesti:

Annan tärkeimmälleni 1000 yksikköä ”sitä jotain”. Jos annan itsestäni vaikkapa 100 yksikköä muille naishenkilöille, se tuntuu helposti kohtuuttomalta. Ainokaisuuden kokemushan siinä kärsii, kun selkeästi näkee miten mies pohtii muutakin.

Kuitenkin, jos normaalisti mies antaa 100 yksikköä itsestään naiselleen ja esimerkiksi 1-10 yksikköä muille – se määrä hukkuu maailman kohinaan. Se on ns. normaalia, olla vähän olla silmät auki. Jos siis skaalaisin kaikkea ilmaisuani alaspäin… En puhuisi ajatuksiani, avaisi keskusteluja…

Ainakin osalla naisista näyttäisi olevan tarve saada tunnekokemuksia jatkuvalla syötöllä tai isoja annoksia kerralla. En osaa sanoa paljonko on riittävästi, mutta tarvitaan todella iso satsi tunnekamaa, että överit ovat edes lähellä.

En tiedä onko naisilla niin hyvä palautumiskyky vai enemmänkin niin dramaattinen mielenmaisema, että täydellinen raivokkuus muuttuu suhteellisen nopeasti ja se on jopa joskus ohjattavissa mukaviinkin asioihin. Mies voi vaikuttaa naisen tunnekokemuksiin vakuuttamalla rakkauttaan, turvallisuutta jne. Asiasta tekee jokseenkin käsittämättömän se, että nainen haluaa mieluummin suurta rakkautta ja ahdistusta, kuin elää ilman suuria parisuhteisiin liitettäviä tunteita.

On/off-suhteet, joissa tapellaan, tavarat lentää ja ovet paukkuvat vaikuttavat sopivan useillekin naisille. Nainen ei koskaan halua turvattomuutta, sitä on ihan turha mitenkään pohdiskella. Erotaan ja palataan yhteen. Moni nainenhan toteaisi, ettei pidä ko. toiminnasta, mutta on asialla se viehättäväkin puoli. Mies joka yhtälailla hörhöilee tunteidensa kanssa on myös positiivisten tunteidensa kanssa tulinen, ennen kaikkea ko. mieskategorialle on tyypillistä saada nainen kokemaan itsensä erittäin erityiseksi. Toisin sanoen se José, joka huutaa – osaa myös vannoa uskollisuuttaan ja rakkauttaan. Noutaa kuut taivaalta jne. En missään mielessä vähättele tämän kokemuksen hienoutta.

Suoraan sanottuna luulen jokaisen ihmisen, ikään kuin alkutilanteessa haluavan sitä positiivista puolta, erityisyyden kokemuksia, ikuista rakkautta, uskollisuutta ja sitoutumista. Sitten on se porukka, joilla on asiasta ”vähän kokemuksia” ja he alkavat suoraan sanoen vähän kyynistyä niiden lupausten suhteen. Parinvalintakriteerit painottuvat: ’näytä – älä väitä’ -muotoon.

Olen nähnyt kaikenlaista parisuhteiden tiimoilla – omieni ja muiden – tässä vuosien varrella. Paljon asioita, joita en toivoisi olevankaan luonnollisesti, mutta niiden omakohtainen näkeminen ei varsinaisesti vaikuttanut mitenkään. Minusta on kummallista, että ihmiset (naiset) eivät ymmättä, että tietyillä asioilla on hintansa. Toisaalta naiset tuntuvat nimenomaan ymmärtävän tunteikkuuden hinnan, koska homma vaikuttaa olevan vähän muodossa: ”Koska tämä on niin kallista – haluan parasta mahdollista vastinetta käytetyille resursseilleni!”.

Tunnereaktioita herättävän miehen (esim. minä) olisikin hyvä oppia kokemaan olevansa, mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään (pahaa) – vaikka nainen olisikin raivotar. (linkki biisiin ”suurta rakkautta” -kohdassa)

Keksin taas erään yhtäläisyyden naistyypistä johon haksahdan:

heikon kyvyn ja sekavan suhtautumisen pettymyksiin; olivatpa ne itseen, tilanteeseen, kumppaniin, elämään, tulevaisuuteen tai vastaaviin liittyviä.

Siitäpä niitä ongelmia sitten saakin repiä minun tai kenen tahansa muunkin miekkaloisen kanssa… Eräs mieshenkilö totesi kumppaninsa (kasvatusammattilainen) lausahtaneen: ”Vanhempien/kodin tärkein tehtävä on tuottaa pettymyksiä.”. Mies itse pohdiskeli: ”Ehkei se nyt ihan tärkein ole…” 😀

Oikeastihan pettymysten, häpeän jne. tunteiden purkaminen vaatii turvallisuuden tunteen. Matkaa vaan voi olla melko paljon kun +25v. naisen useilta sektoreiltaan turvatonta maailmaa menet paikkaamaan turvalliseksi… Ihan ok olen suoriutunut… vaikka olenkin pettynyt itseeni 😛

Tajusin tänään, että havaitsen herkästi ihmisten harvinaisia ominaisuuksia.

Ihmiset haluavat tulla nähdyksi yksilöinä ja ainutlaatuisina, koska omassa päässämme olemme sitä ja heille, jotka todella tuntevat meidät olemme myös. Toisin sanoen, tunteaksemme läheisyyttä meidät tulee tuntea ja nähdä.

Tänä pelottomuuden aikakautena ihmiset puhuvat hyvin vähän ja vaisusti oikeasti pimeimmistä peloistaan. Myös aavistuksen mystisesti unelmat koetaan myös erittäin henkilökohtaisiksi. Siis ymmärrän mekanismia ja itsellänikin on muutamia unelmia, joista en enää puhu, koska niistä ei ole ymmärrystä herunut. Torjutuksi tulemisen aiheuttama kalma on melko riipaiseva syvimpien unelmien avauksen yhteydessä ja niiden murskaantuessa edes keskusteluntasolla.

Mutta eikö olisi fiksua, että parisuhteessa kyettäisiin keskustelemaan asioista, jotka vaikuttavat meihin eniten? Unelmista ja peloista? Huomasin, etteivät omat vastauksenikaan tule enää kuin apteekin hyllyltä.

Mielenkiintoisesti lausahdin tänään:

”Juurettomuus, yksinäisyys, hylkääminen, yksin jättäminen petoksen omaisesti. Kyllähän siinä on meitsin pelkoja ja se mitä en haluu itelleni, en myöskään toivo rakkailleni, lähimmäisilleni tai yleensäkään kenellekään.”

jossa tulen käänteisesti sanoneeksi myös unelmiani. Koska edustan rakkauteni kanssa puolta, jossa kumppanin onnellisuus on tärkeä näkökulma, luon itselleni paradoksin. Esimerkiksi havaitessani, että kumppanini omien pelkojen tai vastaavien takia ei kykene olemaan rinnallani ”no matter what” – en halua hylätä häntä, koska en toivoisi sitä itsellenikään. Toisin sanoen, minun pitäisi saada irtautua ja silti kumppanini seisoisi rinnallani (esim. ystävänä), jolloin kokisin sitä luottamusta jota kaipaan ja toisaalta olen halukas antamaan.

On mielenkiintoista, mutta samalla järjetöntä, että ihmissuhteissa voidaan vaatia parempaa palvelutasoa, ominaisuutta tai vastaavaa lisäämättä omaa panostusta.

Autoliikkeessä jos haluat ilmastoinnin maksat siitä – kyllä, myös silloin kun et muka maksa siitä niin sinähän sen maksat. Kaikki on suhteellista. Asiat vaihtavat omistajaansa. Jos et ole saamassa nykyisellä panostuksellasi sitä mitä haluat, olisi luonnollista ajatella, että sitten tarvitsee lisätä paalua tiskiin tai tarjota jotain muita hyödykkeitä – tai laskea omia haaveitaan, jos visa-kortti huutaa hoosiannaa. Mutta ei. Näin ei toimita ihmissuhteissa.

Jos olen ankkuroitunut nelivetomaasturiin, joka on ekologinen, mutta tehokas ja ja ja…
Minulla on käytettävissä ihan keskiverto(maksu)kyvyt… ei täsmää.

Parisuhteissa helposti tarjotaan jotain mitä itse ollaan valmiita tarjoamaan ja halutaan. Hyvä strategia – siis etsitään täysin samanlaista ihmistä kuin itse ollaan. Hetkinen? Siis sinulla on jo samanlainen auto tallissa, jolla et ole ajanut kilometriäkään ja olet autoliikkeessä vaihtamassa sitä. Kokeilepas. Et saa edes ko. tilanteessa vaihdettua sitä samaan autoon, vaikka se on uutta vastaava – se ei ole uusi. Eivätkä ihmiset halua täysin samanlaista ihmistä kumppanikseen. Kaikki keskustelut: ”Oon muuten miettiny” -> ”Nii määki!”, ”Mun mielestä” -> ”Nii munki!”. Halutaan jotain mielenkiintoista ja erilaista. Puhumattakaan avioliittolakimuutosaloitteesta, jossa mennään näennäisesti enempi ”samaan päin”.

Asuntokauppa, talonmyynti, kiinteistöbisnes – kaikki haluavat voittoa ja kuvittelevat tekevänsä sitä. ”Ostin 100k€ ja myin 120k€! Tein siis 20% voittoa!”, mutta jos kaikkien hinnat nousivat samassa suhteessa, maksoit vain toisestakin enemmän. Ihminen haluaa tehdä hyvän diilin. Nykyihminen, varsinkin nuoriso ja etenkin sen hameväki – tuntuu kisailevan tittelistä: ”Minä arvostan itseäni terveellä tavalla jne.”. Noh, jos sitten arvostetaan itseään niin tietenkin halutaan itselleen hyvää ja ja ja…

Halutaan saada ”vähintään yhtä hyvä kumppani”. Siten, että hän on:

• vähän parempi kuin ansaitsisin (koska minähän ansaitsen parasta, mutta tyydyn vähään)
• minua parempi monissa asioissa, että voin arvostaa häntä tasa-arvoisena kumppanina ja voin taputella itseäni selkään hyvästä diilistä
• huonompi minua monissa asioissa, että voin hyvillä mielin arvostaa itseäni ja nähdä itseni tarpeellisena
• ulkonäöllisesti (ainakin minun mielestä) kaikkien märkäuni, kaikki katselevat häntä ihaillen, mutta hän ei katsahda kuin aniharvoin hymyillen takaisin, tehden selväksi: ”Anteeksi, mutta minulla on jo vastapäätä/kainalossa maailman ihanin/kaunein/komein/seksikkäin ilmestys”.
• älykäs, hänen juttunsa kiehtovat minua, mutta ne eivät ole liian korkealentoisia, että voin helposti osallistua niihin ja minua kuunnellaan
• aloitteellinen, mutta myös minä saan yllättää kumppanini ja avata keskustelun kutsuilla, jolloin hän tukee minua ja kuuntelee aina vuolaasti

”I would die for u gladly – if I knew it was for real…” -Lara Fabian ’I will love again’ (siellä on sanat jne.)

Ei se ole riskinottoa, rakkautta tai oikeaa kaikellansa maksamista. Se on vain vaihtokauppaa, ylvästä uhrautumista – jos ja vain jos – se on todellista rakkautta. Kaikkihan me arvostamme sitä ultimaattista sadunomaista tosirakkautta… ei kukaan halua jäädä historian kirjoihin henkilönä, joka ei uskonut rakkauteen… mutta miksi niin harva uskaltaa sitten avata itseään?