Tajusin tänään, että havaitsen herkästi ihmisten harvinaisia ominaisuuksia.
Ihmiset haluavat tulla nähdyksi yksilöinä ja ainutlaatuisina, koska omassa päässämme olemme sitä ja heille, jotka todella tuntevat meidät olemme myös. Toisin sanoen, tunteaksemme läheisyyttä meidät tulee tuntea ja nähdä.
Tänä pelottomuuden aikakautena ihmiset puhuvat hyvin vähän ja vaisusti oikeasti pimeimmistä peloistaan. Myös aavistuksen mystisesti unelmat koetaan myös erittäin henkilökohtaisiksi. Siis ymmärrän mekanismia ja itsellänikin on muutamia unelmia, joista en enää puhu, koska niistä ei ole ymmärrystä herunut. Torjutuksi tulemisen aiheuttama kalma on melko riipaiseva syvimpien unelmien avauksen yhteydessä ja niiden murskaantuessa edes keskusteluntasolla.
Mutta eikö olisi fiksua, että parisuhteessa kyettäisiin keskustelemaan asioista, jotka vaikuttavat meihin eniten? Unelmista ja peloista? Huomasin, etteivät omat vastauksenikaan tule enää kuin apteekin hyllyltä.
Mielenkiintoisesti lausahdin tänään:
”Juurettomuus, yksinäisyys, hylkääminen, yksin jättäminen petoksen omaisesti. Kyllähän siinä on meitsin pelkoja ja se mitä en haluu itelleni, en myöskään toivo rakkailleni, lähimmäisilleni tai yleensäkään kenellekään.”
jossa tulen käänteisesti sanoneeksi myös unelmiani. Koska edustan rakkauteni kanssa puolta, jossa kumppanin onnellisuus on tärkeä näkökulma, luon itselleni paradoksin. Esimerkiksi havaitessani, että kumppanini omien pelkojen tai vastaavien takia ei kykene olemaan rinnallani ”no matter what” – en halua hylätä häntä, koska en toivoisi sitä itsellenikään. Toisin sanoen, minun pitäisi saada irtautua ja silti kumppanini seisoisi rinnallani (esim. ystävänä), jolloin kokisin sitä luottamusta jota kaipaan ja toisaalta olen halukas antamaan.