Sori arvon fanit – olin matkoilla!
Huomasin palatessani Suomeen, että suomalaiset naiset (”ooo soomalainen naanen”) ovat kauniita ja mikä yllättävintä: jotensakin söpöjä ja sydämellisen oloisia.
Luin lehteä, jossa oli haastateltu sinkkunaisia ja mm. aikuisviihdetaiteilijaa. Kaikki nuoret naiset olivat sitä mieltä, ettei hyvää miestä löydä (pakko)etsimällä ja toisaalta itsevarma (ihan vaan) puhumaan tuleminen on hyvä avaus. Pitänee vielä pohtia asiaa.
Jutusteltuani ystäväni kanssa Nicki Minajista tuumasin itsekseni:
”Mikähän siinäkin on, että miesten fantasiat naisten vartaloista menevät aina vaan epärealistisempaan suuntaan… kun samalla naisten fantasiat menevät miehistä kokonaisuudessaan kohti samaa epärealismia.”
Teoria: kahden (tai useamman) ihmisen tunteita ei voi kuljettaa keskustelussa täysin tasa-arvoisesti ja inhimillisesti koko ajan samassa tasossa.
Jonkun osapuolen ”case on käytävä ensin”, jotta sille voidaan antaa riittävä tila ja henkilölle tunne arvostuksesta sekä kuuntelusta.
On ironista, että korvat saadessaan ihminen alkaa helposti puhumaan erittäin yksityiskohtaisesti asioistaan. Mekanismi tekee kuuntelusta erittäin vaikeaa ja jos käsiteltävä asia koskee kuuntelijaa negatiivisesti – usein jopa mahdotonta. Ihmisen käsittelykyky on hyvin rajallinen häntä itseään kohdistuvassa kritiikissä. Mitä enemmän turhautunut tarinoitsija tarttuu jokaiseen pieneen nippeliin, sitä kauemmaksi kuuntelija joutuu.
Liian laaja ja yksityiskohtainen kerronta vaimenee, kun henkilö saa useammin korvat jutuilleen. Tai jos henkilö ymmärtää, että kuuntelijoita ja aikaa on jaettu liian vähän niitä tarvitseville. Varsinkin naisten oloa voi todella helpottaa aktiivisella kuuntelulla. Siis toimia aktiivisesti – mutta ei ratkaisevasti. Aidon kiinnostuksen ja välittämisen osoittaminen on helpompaa, kun ymmärtää vain, ettei asiaa tarvitse ratkaista – sen kertojaa pitää kunnioittaa.
Lempielokuvasi ohjaaja – arvostathan häntäkin, vaikka et päässyt olemaan osa ratkaisua. Nautit vain kyydistä ja tunnelmoit mukana. Hihkaiset sankarin onnistuessa ja itket vierustoverisi kättä puristaen, kun on hankalaa. Me koimme sen yhdessä.
Nainen ei halua olla massaa, osa jotakin kategoriaa, epävarma asemastaan jne.
Nainen haluaa olla täysin omassa sarjassaan, paras, ainutkertainen ja säkenöivän ihmeellinen.
Ykkönen.
Varmasti moni mieskin, mutta eivät miehet puhu moisesta – tai ehkäpä emme osaa vaatia sellaista… tai tiedämme, että loppujen lopuksi viiteryhmämme on mies – ja meitä on muitakin. Ehkä mies siirtyisi vaatimaan ko. tunnetta omakseen jos saisi tyydytettyä ensin ykkösprioriteettinsa:
1a) kaunis ja viehättävä nainen (check!)
2b) helppokäytöksinen ja -hoitoinen (ööö… luulen joskus kuulleeni… legendan…)
(ja yhdistelmä näistä… mites se menikään kun kerrotaan jotain melkein nollalla?)
Bonuskierros! Jos mies onnistuisi luomaan naiselle kaikki naisen haluamat positiiviset tunteet ja ympäristön – mies saisi (naisten teoria) helppokäytöksisen naisen tervehtimään kotiovella, rakastavaisesti, iloisena ja onnellisena.
Minä arvostan naista, joka pesee pyykkini. Kyllä, olen sen verran perinteinen.
Pestessäni itse pyykkejäni pohdiskelin, että naiset ovat kyllä erityisen älykkäitä vaatteiden suhteen. Kaikkihan me tiedämme, että materiaalit ja värit pitää täsmätä – eikä tyhjiä koneellisia saisi pestä… tai kannata energiatehokkuuden nimissä. Noh, eihän mulla ollut mustia täyttä koneellista… tajusin, että:
TÄN TAKIA NAISILLA ON NIIN PALJON VAATTEITA!
Parisuhde on vähän kuin keittiön siivous.
Ihan paskaa, mutta jotenkin sairaalla tavalla tyydyttävää.
Älä aloita, jos et aio hoitaa loppuun. Arvostusta ei paljoa jaella, jos hoidit homman ”melkein siististi”.
Kaikki osaavat arvostaa täysin siistiä keittiötä, koska se vaatii aina ponnisteluja. Hoitipa sitä taifuunin omaisesti harvemmin tai vähän koko ajan…
En ole vielä tavannut naista, joka olisi vastannut myöntävästi kysymykseen:
”Osaisitko edes itse käsitellä itseäsi?”
Arvostan kyllä naisten kykyä pohtia tuo asia salamana, hyvin laaja-alaisesti ja rehellisesti. Se silmien liike, ”käsittelee”-ilme, muistojen palauttaminen, tunteiden selaus kuvaesityksenä… Se on aina vain niin viihdyttävä hetki. Kiitos kaikille, jotka ovat miettineet asiaa sen tovin, kun olen kysynyt.
Ja vastaisuudessaankin heille teistä, jotka kysyttäessä syvennytte hetkeksi niihin hankaliltakin tuntuviin asioihin ja annatte itsestänne näin tehdessänne paljon. Olen aina kiinnostunut keskustelemaan.
Neljä apinaa laitettiin häkkiin, jonka katossa roikkui oikein herkullisen näköinen banaaniterttu. Yksi apinoista syöksähti kiipeämään häkin seinämää kohti banaaneja. Kylmä vesisuihku tiputti kiipeävän apinan heti kättelysssä ja kaikki muutkin apinat saivat osansa suihkusta.
Kolme muuta apinaa olivat raivoissaan ja hakkasivat kiivenneen toverinsa. Yksi apinoista vaihdettiin uuteen, joka tietenkin kelaili päässään: ”Nam! Banaaneja!”. Matka katkesi nopeasti, kun suihkusta viisastuneet toverit repivät tämän alas ja hakkasivat sen siihen paikkaan.
Vaihtamista jatkettiin, kunnes häkissä ei ollut enää yhtäkään apinaa, joka olisi tiennyt mitä oikeastaan tapahtuu, jos joku kiipeää kohti banaaneja – mutta kaikki sen sijaan tiesivät, että banaaneja haikailevat yksilöt kuuluu repiä maahan ja hakata.
Tämän tarinan kuulin veljeltäni, joka oli kuullut tämän psykologisena tutkimuksena, mutta koska en ole löytänyt lähdettä – en voi luonnollisesti faktana tähän viitata, vaikka uskonkin tämän aivan täysin – kun olen tässä vuosien saatossa päässyt seuraamaan toisen kädellisen lajin toimia järkevän käyttäytymisen saralla.
Toimintamalli muistuttaa minua useista tilanteista ja eniten miesten välisestä: ”Näin on aina tehty. Näin me tämän hoidamme.” -mentaliteetista. Olipa kyseessä armeija tai vaikka yläaste. Molemmissa instituutioissa ihmisen oma tavoitteellinen ja laaja-alainen ajattelu häiriintyy, koska kyseessä on oma pikku yksikkönsä, jossa vallitsee monitasoinen hierarkia ja säännöstö. Lisäksi hommaan liittyy valtaa ja henkilön oma kyvykkyys johtaa tilanteita on merkittävässä asemassa.
Mielenkiintoista on myös miten pelko ja kunnioitus hakeutuvat toistensa luo. Henkilö, jolle kunnioitus on kaikki kaikessa, ei pelkää (ironisesti) tilannetta, jossa kunnioitukseen sisältyy paljon pelkoa. Kunhan sitä kunnioitusta tulee, hommat hoituvat kuten haluan, eikä epäkunnioitusta näy suuntaani… mitä sitten vaikka minua pelättäisiin? Sehän on vain hyvä asia. Turhat leukojen avaukset jäävät pois.
Oikeastihan mm. tunneilmaisun kieltävät ympäristöt ja epäoikeudenmukaisesti toimivat yhteisöt joutuvat tarpeettomasti verisiin taisteluihin. Kaikki sisällissodat ja kapinat, päättyivätpä ne miten tahansa, vaativat aina tappioita, uhrauksia ja tarpeetonta tuskaa.
Miehet (etenkin nuoret miehet) pelkäävät yllättävän helpostikin toisiaan jengiytymisen yhteydessä – aivan kuten alussa esitetyt apinat – eikä kukaan oikein tiedä miksi ryhmän kuuluu käyttäytyä huonosti ja muita alistavasti. Kaikki tietävät, että jos minä en potki jotakuta päähän ryhmämme ulkopuolella – minä voin olla seuraava uhri. Yhteisen vihollisen sanotaan yhdistävän helpommin syvällä tasolla, kuin vaikkapa yhteisen mielenkiinnonkohteen. Ymmärrettävä strategia tästä vinkkelistä.
Olen huomannut miten naiset eivät ymmärrä, näe tai halua nähdä miten he voivat aiheuttaa pelkoa. Etenkään tilanteissa, joissa heillä itsellään on ahdistusta ja pelkoa. Todellisuudessa kaksi, tai edellä kuvatusti useampikin henkilö, voi samanaikaisesti pelätä toisiaan. Oikein yksinkertaistetusti aggressiivisuutta ilmentävä mies pelottaa naista fyysisesti ja itseilmaisukyvytön mies pelkää naisen terävää kieltä. Mutta useimmiten tilanne ei ole noin suoraviivainen.
Naiset kokevat usein olevansa altavastaajia, vaikka heidän sanavarastonsa, kyky käyttää mutkikkaasti kasattuja ja viiltäviä lauserakenteita on joskus ilmiömäinen. Kaikista mielenkiintoisin ilmentymä tästä on kyky rakentaa ilmaisu, jossa syyllistetään kumppania ”faktoihin perustuen” historiaa yhdistellen ja ottamalla salaliittoteoriamaisia liitteitä (siis mahdottomia perustella vääräksi) – jonka päälle sitten kuorutetaan takaportit, oma hyvä tahto ja risti jolle kavuta naulaamaan omia käsiä, jos hommaa ei nielaistakaan.
Ilmaisu voisi olla esimerkiksi: ”Et tee kaikkeasi meidän eteen, etkä välitä minusta tai onnellisuudestani. Sinua kiinnostaa vain seksi, eikä sekään edes vain minun kanssani, koska katselet muita naisia. Minä yritän rakentaa meille yhteistä – onnellista – tulevaisuutta ja kotia, minä rakastan sinua täysin koko sydämestäni!”.
Huom. tämä ei ole suora sitaatti mistään, vaan yksinkertaistettu (vieläpä vähän siloteltu) yhdistelmä tarinoista ja kokemuksista.
Meidän tulisi osata irrottautua edes hetkeksi tilanteesta – kauaksi ja nähdä tilanne objektiivisemmin. Se on vain niin hiton hankalaa ihmiselle, joka kokee, että hänen oikeuksiaan ja tunteita poljetaan. Tästä vielä moni kokenut selviää – mutta menettää tyyneytensä, kun päivänkakkarat villivarsojen alla ovatkin omia unelmia. Kun ihmisen unelmia tallotaan… Inter arma – silent leges (sotatilassa – lait vaikenevat).
Jos kuitenkin pystymme säilyttämään malttimme ja vaikkapa kirjoittamaan omat unelmamme paperille, jonka viereen raapustamme ”sen toisen ihmisen” vastaavat. Näemme jo paljon. Jos pystymme kirjoittamaan oman lappumme neutraaliin sävyyn ja avaamaan keskustelun samalla tyyneydellä toverimme kanssa – opimme enemmän. Eivät ihmiset halua toisilleen pahaa tai tehdä tyhjäksi toisten unelmia, ihmisarvoa tai tunteita. Joskus vain vettä on liian vähän ja kaivolla aletaan tuuppimaan.
Tätä kutsutaan selviytymisvaistoksi, joka pitää meidät hengissä. Anna anteeksi itsekäs käytös – voit aloittaa itsestäsi tai siitä toisesta. Ymmärrä samalla, ettei kumpikaan ole varastamassa toisen vettä – kaivo on yhteinen ja ihmismieli rajallinen. Kaikki yrittävät todella paljon. Olet itsesi kanssa niin paljon, ettet tiedä oikeastaan mitä se toinen on tehnyt vuoksesi. Kysy. Anna arvoa ja armoa.
Mielikuvaharjoitteena voi olla vaikkapa keskustelu ykkösunelmista. Teen tämän nyt kevyellä materialistisellatasolla, koska oikeat – osin piilotetut – unelmat ovat melko kipeitä juttuja. Mies haluaa auton ja nainen lomamatkan. Miehen tulisi nyt kuvitella miksi ja miten se nyt on niin ihanaa mennä johonkin aurinkoon, rentouttavalle matkalle, jossa aurinko paistaa ja huolet sulavat. Naisen tulisi eläytyä miehensä saappaisiin, kun auto käynnistyy ja lähtee sulavasti rullailemaan eteenpäin. Harjoitusta tulisi jatkaa niin kauan, kun näkee edes jotain perää sen toisen ajatuksissa.
Lopputulemana harjoituksessa on esimerkiksi tuntea kumppaninsa niin hyvin, että pystyy yhdistelemään hänen tunteet ja kokemukset empaattisesti kokonaisuudeksi, jonka kautta itse näkee: ”Aivan – jos olisin hän – tämä olisi mahtava tunne. Tämä olisi jotakin mistä unelmoisin ja kokisin hyväksi. Tavoiteltavaksi ja luonnolliseksi osaksi minua ja tunteitani.”.
Täytä kaivoa salaa,
kumppaniasi näin halaa.
Älä viljele pihallasi mielipahaa,
keksi ilmaisuja ja mieti sanaa,
jonka voimalla olisitte hyvää pataa:
rakkautta, onnea ja sitä rataa…
”Meillä ei ollut rakkautta – meillä oli vain tavaraa.”.
”Oli sentään tavaraa” vastasi isäni lempeästi – siis oikeasti, koska äitini siteeraa tätä lausetta erittäin pehmeästi. Äidistäni näkee miten hän tempautui aikojen taa, lapsuuteen ja huomasi muistomaailmassaan, että monilla oli yhtä hankala tunneympäristö kotona. Sota. Eikä heillä ollut edes ehjiä vaatteita päällä. Isäni oli oikeassa… olihan se jo paljon, että vanhemmat panostivat lapsiinsa tavaran muodossa. Sentään.
Joskus paras yrityksemme tuntuu yleisestä näkökulmasta riittämättömältä. Turhalta. Täysin mitättömältä. Emme aina ota huomioon sitä kokonaistilannetta, joka vaikuttaa kykyymme operoida.
Olemme erilaisia. Kaikki tietävät, miten meillä on erilaisia ominaisuuksia. Maailmamme ovat erilaiset. Meillä on välillä niin paljon ongelmia hahmottaa edes omaa maailmaamme, että se tuntuu jopa melko mahdottomalta ja vaaralliselta hypätä toisen ihmisen maailmaan mukaan – siihen rinnakkaistodellisuuteen, joka on melko eri verrattuna omaamme. Emme ole kovin pysyvästi asioista selvillä edes omassa maailmassamme. Asiat siis helposti sekoittuvat vieraillessamme jonkun toisen maailmassa.
Näiden lisäksi näkökantamme rakkaudesta on hyvin erilainen. Tämäkin tuntuu monelle itsestäänselvyydeltä: ”Tietenkin. Emmehän voi kaikki rakastaa samoin.”. Mutta todellisuudessa kyse ei ole mistään: ”Itsestäänselvästä eroavaisuudesta”. Meillä voi olla perustavanlaatuisesti erilaisia tapoja hahmottaa ”tosirakkautta”.
Kaksi klassista, jopa legendaarista, näkökantaa:
Äkkiseltään nämä kaksi voivat tuntua samalta. Varsinkin jos edustat 1. ajatusta. Todellisuudessa 2. ajatuksen mielenkiintoinen muoto on ns. tunnevetoinen lähestyminen, jossa uskotaan ’rakkauden tunteen ohjaavan kaikkea toimintaa automaattisesti oikeaan’. Näennäisesti kaikki toimet – harmaatkin – eivät ole vääriä tai tuomittavia, koska ’rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tunteeni ohjaavat minua eteenpäin sekä toimimaan aina oikein’.
Kysymys on loppuviimein keskimääräisestä toiminnastamme ja prioriteeteista. Mitä haluamme, kuinka paljon ja mitä olemme valmiit tekemään sen eteen sekä uhraamaan sen puolesta. Eikä kyse ole siitä, mikä olemme parhaimmillamme tai paskimmillamme – vaan mitä olemme keskimäärin.
Jopa nainen joskus kokee keskimääräisesti todella hyvän miehen oikeasti sellaiseksi, kun tämä keskimäärin suoriutuu melko hyvin [melko ironista, että nukahdin sohvalleni tässä kohtaa klo:4.57… niin hankala ajatus itsenikin mielestä, että aivoni sulkeutuivat :D]
Siis:
Jos et tiedä mitä teet – kysy… Kysyvähän ei nimittäin tieltä eksy.
Muista, että tien katulamppujen puute ja siitä seurannut negatiivisesti äärettömältä tuntuva pimeys voi olla suoraan tai epäsuoraan verrannollinen loskan määrään. ”Tie” ei aina tarkoita helppokulkuista etenemistä, mutta se tarkoittaa aina sitä, että joku muukin on siitä tiestä selvinnyt joskus. Harvoin meillä on oikeasti edessämme joku täysin uusi ongelma, jota kukaan muukaan ei ole koskaan ratkaissut tässä maailmassa.
Toki en tiedä minkälaisia lääketieteen uraohjuksia ja rakettitieteilijöitä tätä minun blogiani lukeekaan! 😀 mutta toisaalta: minun ongelmat minun maailmassani ovat ainutkertaisia – vain minun. Niinhän?
Elokuvassa ”Poika”, jossa Hugh Grant esittää miespääosaa nimeltä Will on melko mielenkiintoisia lausahduksia ja kohtauksia.
Will: In my opinion, all men are islands. And what’s more, now’s the time to be one. This is an island age.
Will: And there I was killing them softly with my song. Or rather being killed. And not so softly either.
Täysin passiivinen äijä, joka elää royalteilla egoistisen leveää elämää. Unelmia on silti. Tyytymättömyytäkin. Inhimillisyys iskee näyttämölle ja tarttuu Tahtoon (tai Testamenttiin), joka tempautuu tarinaan mukaan. On tapahduttava muutos – pelkkänä omavaraisena saarena ei voi elää täysin ihmistä tyydyttävää elämää eristyksissä muista.
Ihminen on sosiaalinen eläin. Muumien erakkoluonteita – niin puhtaana, kuin siellä ne esiintyvät – ei juuri ole, mutta varsinkin suomalaisina me voimme samaistua ajatukseen, ettemme tarvitsisi toisia.
Mikä mielenkiintoista, varsinkin nuorten melko älykkäiden, naisten keskuudessa on trendi: ”En tarvitse miestä”, jota saatetaan vielä vähän tehostaa turboahtimin esimerkiksi: ”mihinkään” -ilmauksella. Juttuhan on vähän sama kuin: ’Ei ole olemassa enää ”miesten ja naisten töitä”. Pelkästään miesten työt.’, jota sivutaan kirjoituksessa ’yhteen muuttaminen’.
Kysyin eräässä retkueessa mieheltä takapenkiltä: ”No oisko kivaa, että ois se oma-pikku-mussukka, jonka vierestä herätä? Tarvitsisitko sä naista?”. Nuorimies vastasi: ”Tietysti – sehän olisi ihanaa.”. Tunnen ko. henkilöä enemmänkin ja tiesin, että hän nielaisi monta ajatusta, joita hän ei osannut ja tohtinut ilmaista.
Yksi on selvää: Mies myöntää tarvitsevansa naista. Miehet haluavat naisia – jos naisia ei olisi… mitä järkeä tässä kaikessa olisi? Missä se kauneus ja ihanuus jota suojella? Missä se saari ja ne rajat jota puolustaa?
Marcus: ”It’s like that thing Jon Bon Jovi said: ’No man is an island.’ ”