”Meillä ei ollut rakkautta – meillä oli vain tavaraa.”.
”Oli sentään tavaraa” vastasi isäni lempeästi – siis oikeasti, koska äitini siteeraa tätä lausetta erittäin pehmeästi. Äidistäni näkee miten hän tempautui aikojen taa, lapsuuteen ja huomasi muistomaailmassaan, että monilla oli yhtä hankala tunneympäristö kotona. Sota. Eikä heillä ollut edes ehjiä vaatteita päällä. Isäni oli oikeassa… olihan se jo paljon, että vanhemmat panostivat lapsiinsa tavaran muodossa. Sentään.
Joskus paras yrityksemme tuntuu yleisestä näkökulmasta riittämättömältä. Turhalta. Täysin mitättömältä. Emme aina ota huomioon sitä kokonaistilannetta, joka vaikuttaa kykyymme operoida.
Olemme erilaisia. Kaikki tietävät, miten meillä on erilaisia ominaisuuksia. Maailmamme ovat erilaiset. Meillä on välillä niin paljon ongelmia hahmottaa edes omaa maailmaamme, että se tuntuu jopa melko mahdottomalta ja vaaralliselta hypätä toisen ihmisen maailmaan mukaan – siihen rinnakkaistodellisuuteen, joka on melko eri verrattuna omaamme. Emme ole kovin pysyvästi asioista selvillä edes omassa maailmassamme. Asiat siis helposti sekoittuvat vieraillessamme jonkun toisen maailmassa.
Näiden lisäksi näkökantamme rakkaudesta on hyvin erilainen. Tämäkin tuntuu monelle itsestäänselvyydeltä: ”Tietenkin. Emmehän voi kaikki rakastaa samoin.”. Mutta todellisuudessa kyse ei ole mistään: ”Itsestäänselvästä eroavaisuudesta”. Meillä voi olla perustavanlaatuisesti erilaisia tapoja hahmottaa ”tosirakkautta”.
Kaksi klassista, jopa legendaarista, näkökantaa:
- Hänen onnellisuutensa on tärkeintä – minä rakastan häntä niin paljon
- Teen hänen (tai meidän) eteen kaikkeni – minä rakastan häntä niin paljon
Äkkiseltään nämä kaksi voivat tuntua samalta. Varsinkin jos edustat 1. ajatusta. Todellisuudessa 2. ajatuksen mielenkiintoinen muoto on ns. tunnevetoinen lähestyminen, jossa uskotaan ’rakkauden tunteen ohjaavan kaikkea toimintaa automaattisesti oikeaan’. Näennäisesti kaikki toimet – harmaatkin – eivät ole vääriä tai tuomittavia, koska ’rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tunteeni ohjaavat minua eteenpäin sekä toimimaan aina oikein’.
Kysymys on loppuviimein keskimääräisestä toiminnastamme ja prioriteeteista. Mitä haluamme, kuinka paljon ja mitä olemme valmiit tekemään sen eteen sekä uhraamaan sen puolesta. Eikä kyse ole siitä, mikä olemme parhaimmillamme tai paskimmillamme – vaan mitä olemme keskimäärin.
Jopa nainen joskus kokee keskimääräisesti todella hyvän miehen oikeasti sellaiseksi, kun tämä keskimäärin suoriutuu melko hyvin [melko ironista, että nukahdin sohvalleni tässä kohtaa klo:4.57… niin hankala ajatus itsenikin mielestä, että aivoni sulkeutuivat :D]
Siis:
- Olemme erilaisia
- Maailmamme ovat erilaisia
- Suhteemme rakkauteen ovat erilaisia. Esim. jos toiselle suurinta rakkautta on pitää sylissä pehmeästi ja irroittaa ote, kun toinen sitä pyytää – ja toiselle se on sitoutumattomuutta ja melko laimea tunne, kun ei kaikin keinoin tarraudu. Toiselle tarrautuminen edustaa oman edun tavoittelua ja toisen tunteiden mitätöintiä.
- Ongelmat, ratkaisu(malli)t jne. ovat ja näyttäytyvät meille myöskin erilaisina.
Jos et tiedä mitä teet – kysy… Kysyvähän ei nimittäin tieltä eksy.
Muista, että tien katulamppujen puute ja siitä seurannut negatiivisesti äärettömältä tuntuva pimeys voi olla suoraan tai epäsuoraan verrannollinen loskan määrään. ”Tie” ei aina tarkoita helppokulkuista etenemistä, mutta se tarkoittaa aina sitä, että joku muukin on siitä tiestä selvinnyt joskus. Harvoin meillä on oikeasti edessämme joku täysin uusi ongelma, jota kukaan muukaan ei ole koskaan ratkaissut tässä maailmassa.
Toki en tiedä minkälaisia lääketieteen uraohjuksia ja rakettitieteilijöitä tätä minun blogiani lukeekaan! 😀 mutta toisaalta: minun ongelmat minun maailmassani ovat ainutkertaisia – vain minun. Niinhän?