Kategoriat
Konseptit Vinkit

FAGme

Tuumailin itsekseen tai kumppanin kanssa pohdittavia kysymyksiä mielen herättelyyn.

Luulisin, että kannattaisi sopia kysymykset, joihin molemmat vastaavat kirjoittaen. Sitten kysymyksiin aloitetaan vastaamaan vuoronperään. Tällöin toisena kysymykseen vastaava henkilö voi halutessaan ottaa aikalisän ja vastata kysymykseen ensimmäisenä vastanneen näkökulmaa vastaavasti.

Edellä kuvattu prosessiehdotus perustuu omakohtaiseen kokemukseen, jossa kysymykset voidaan nähdä monilla tavoin. Aika on tyypillisin näkökulmia erottava tekijä. Esim. tulevaisuudesta puhuttaessa kannattaa siis rajata haluttu ajanjakso, jos haluaa toisen ajatuksia jostakin tietystä. Kysymykset on hyvä pitää mahdollisimman avoimena ja/tai sallia pohdiskelevat vastaukset.

Ensimmäisellä kerralla kannattaa ottaa vain muutama kysymys ja valita ajanhetki, jolloin käsittelyyn on riittävästi aikaa. Arki-ilta voisi olla ehkä paras, jolloin viikonloppu ei mene pilalle, vaan tilanne ehditään korjata ennen viikonloppua. Viikonlopulle voisi vastaavasti tehdä jonkun mukavaa-yhdessä-oloa-varauksen. Ihmisillä on usein erilaisia odotuksia tilanteille, joten hommaan olisi hyvä lähteä ripauksella huumoria.

Hyviä 1.kerran kysymyksiä olisivat vaikkapa:
– ”Hyvät juhlat olisivat… ja siellä olisi tarjolla…”
– ”Hyvä loma- ja/tai -matka olisi…”
– ”Jos mikään ei rajoittaisi minua pukeutuisin arkisin… ja viikonloppuisin…”
– ”Jos minulla olisi rajattomasti rahaa, ostaisin…”
– ”Olisin eniten innoissani, jos pääsisin tapaamaan… siis sinun jälkeisellä hopea- ja pronssisijalla – tietenkin.” 😉

Deepimpää shittiä olisivat vaikkapa:
– ”En voisi kuvitella suhdetta, jossa…”
– ”Tiedän kumppanini arvostavan minua, kun…”
– ”Jos tästä hetkestä lähtien huuleni koskettaisivat romanttisesti vain… Tuntisin…”
– ”Onnellinen tulevaisuuteni olisi…”
– ”Mielestäni nämä julkkikset ovat hauskoja: … , koska… En toisaalta pidä näiden huumorista… , koska…”

Sitten voi lähteä rakentamaan myös tarkempia ”kyllä/ei” -kysymyksiä ja avata niitä yhdessä:
– ”En koskaan pelkää löytää kumppaniani toisen kanssa, jos lähden yllättäen tapaamaan häntä (työmatka tms.) ja tiedän hänen ilahtuvan näkemisestäni.”
– ”Luotan ja Rakastan kumppaniani enemmän jos hän kertoo epämiellyttävät asiat minulle; myös minusta itsestäni (persoona, tyylitaju, makuasiat…)”
– ”Olen valmis luopumaan nykyisestä resurssiohjaukseni (aika, raha, keskittyminen, ystävät) rakenteesta ja suunnittelemaan sekä sopimaan siitä kumppanini kanssa.”

Kategoriat
Pohdinnat

Unista

”Voidakseen tuntea osaavansa tai tietävänsä jotakin mitä muut eivät… Se on kummallinen ja tärkeä tunne ihmisille.” vastasin unessa jonkun kysymykseen ”Miksi joku teki jotakin?” jota en siis muista. Melko mielenkiintoista herätä muistaen tuollainen unistaan.

Kategoriat
Vinkit

En voisi kuvitella

Keksin loistavan ja yksinkertaisen tavan selvittää ihmisten henkilökohtaiset näkemykset parisuhteen perusrakenteesta ja -oikeuksista. Vastuut, velvollisuudet ja ajankäytölliset odotukset. Toiveet itsestäänselvyyksistä ja yhtenevistä näkemyksistä.

Jatkamalla virkettä: ”Mää en voisi kuvitella eläväni parisuhteessa, jossa…” tulee asenteet, odotukset ja toiveet esille. Esim. ”–ei harrastettaisi yhdessä urheilua, seksiä, matkustelua, ruokaa ja juomaa.” tai ”–ei olisi läheisyyttä, ymmärrystä ja keskusteluyhteyttä” tai ”–kumppanini ei lohduttaisi minua riippumatta tilanteesta.”.

Kategoriat
Pohdinnat Vinkit

Reivaava kirjekyyhky

Allasbileiden pulloposti… Näitä voisi keksiä paljonkin, mutta ideani on tällä kertaa huono kommunikaatio ja sen aiheuttama keskustelun lakkaaminen. Tajusin äkisti, ettei suurimmalla osalla ihmisistä ole motivaatioa kysyä: ”Anteeksi, en ole aivan varma ymmärsinkö oikein..?”.

Tämähän johtuu useastakin syystä. Yksi oleellinen on vastuu. Kun epäselvästi itsensä ilmaissut siansaksaa puhuva henkilö jää vaille ymmärrystä, vastuu on hänellä. Henkilö, joka ilmaisee halunsa ymmärtää häntä ikään kuin ottaa vastuun itselleen ja toimii johtajana.

Dynamiikaltaan tilanne on ongelmallinen, koska usein siansaksaksi itseään tulkkaava henkilö vetää keskustelua. Näin ollen on epätyypillistä vaihtaa rooleja äkisti, kun pelikaani iskeytyy puheturbiiniin. Kapteeni pysyy pallillaan ja jatkaa ohjausta – vielä pahemmin syöksykierteeseen. Apupilotti alkaa ladella välinpitämätöntä: ”Aha, aivan” – samalla, kun hän kiinnittelee laskuvarjoaan vartaloonsa.

Vastuu pelikaanista on siis sen hetkisellä ohjaajalla, joten paras tapa estää apupilotin poistuminen on poistaa hänet itse. Ei siis heittämällä menemään, vaan tekemällä hänestä tasavertaisen pilotin vuorottelemalla vetovastuuta. Jos satutkin olemaan itse kahvikuppi kädessä ja hän ohjaksissa, kun ylisuuri höyhenpesäke lentää suusta – voit tarjota apuasi kysymällä.

Molempien on helpompi tarjota tukea ja motivoitua ymmärtämään, kun olette aidosti osa keskustelua. Luulisin, että jos mopo lähti keulimaan ja tulit puhuneesi mitä sattuu, voi tilannetta pahoitella avoimesti. Pitää kokeilla sitäkin 🙂

Kategoriat
Pohdinnat

Herkimmät sielut

Pääsin yli eräästä menneisyyteni haamusta tässä hetki sitten ja ajattelin kirjoittaa sen muistiin.

Pitkään olin potenut huonoa omaatuntoa siitä, kun minulla on ollut joitakin lyhytaikaisia ihmissuhteita (joo naisia, oikein arvattu, yhdenillanjuttuja, väärin arvattu). Tajusin kuitenkin nyt jo miltei kalkkeutuneena vanhuksena sen olevan hyvä asia. En tuhlannut heidän aikaansa, vaan homma loppui lyhyeen, kun sillä ei ollut tulevaisuutta.

Mietin syitä ja keksin, että herkimpien… Ikään kuin puhtoisimpien naisten kanssa olen vaistomaisesti tintannut heti tiskiin jotain vaikeasti sulateltavampaa historiaani ja/tai aina tavatessa pitänyt jotakin häiriintyneen pervessiä hymyä naamallani.

Ennen syvällistä kiinnostus-/ihastusvaihetta pienetkin eleet riittävät kääntämään lähestyvän veneen. Myöhemmin purkki on jo laiva ja se ei pysähdy, joko avustat sen telakoitumisessa tai katsot kuinka se halkaisee satamasi kahtia. Vaikka veneen käännyttäminen onkin imagotappio, ihmistragedia ja petos keskimäärin puutteessa elävää miessukupuolta kohtaan – ei se poista sen järkevyyttä ja paremmuutta useisiin muihin vaihtoehtoihin nähden.

Kategoriat
Pohdinnat

Aikani

”Elämä on ihmisen parasta aikaa” -Matti Nykänen

Matti on oikeassa. Elämämme aika, on suorastaan ainoa mahdollisuutemme päättää viettää hyvää aikaa elämämme kanssa. Muut ajat ovat muitten käsissä. Eivät meidän päätettävissä.

Tohtorismies Aki Hintsa on tuuminut useitakin tutkimuksia ja yksi mielenkiintoinen knoppi oli, että auttaminen vähentää negatiivista stressiä ja pidentää elinikää.

Voimme päättää mitä ajallamme teemme, emme sen seurauksia. Päämäärän ja tavoitteen voimme päättää myös ja ne myös saavutamme jos haluamme niitä enemmän kuin mitään muuta.

Elämä tulee ja paikkaa epämääräiset minäkuvamme sekä halumme. On vain nykyisyys, jota muovaamme motivaatiollamme. Se on kuin pörssikurssit: aina kehittyvät, mutta vain todella innostuneet saavat siitä hyödyn – ja usein eivät edes he, jos he hukkaavat strategiansa/itsensä.

Kykymme moninkertaisesti ylittävät projektit sisältävät toki huikean tarinapotentiaalin, mutta niissä on isot riskit. Jos taas mietimme onnellisuuttamme ja intohimojemme toteuttamista – ei ole riskitöntä, eikä varmasti hyvää valintaa.

Jos emme ryhdy toteuttamaan intohimoamme, tai emme tohdi edes etsiä sitä, valitsemme onnettomuuden päällemme. Se tulee. Jos lähdemme tavoittelemaan tarkoitustamme, saatamme epäonnistua. Sekin voi murskata meidät, mutta läheisemme osaavat paremmin tukea meitä tässä.

Sinua ympäröiville ihmisille on täysin musertavaa yrittää tukea sinua tilanteessa, jossa kerrot tuhlanneesi elämäsi vääriin asioihin. Kaikki me pelkäämme sitä ja sen katsominen silmästä silmään lamauttaa meidät. Olemme vaiti. Kätemme voi epämääräisesti yrittää silittää ja suumme aukeaa kuin kultakalalla, mutta sydän on jo pysähtynyt hetkeksi. Onko liian myöhäistä?

Muista, elämäsi aika kulkee eteenpäin, vaikka makaat tai istut ja koet olevasi liikkumatta. Anna elämällesi mahdollisuus ja nosta peukalosi, tykkää asioista ja liftaa eteenpäin jos kukkarosi on tyhjä, eivätkä kaverit omista autoa.

Kategoriat
Pohdinnat Vinkit

iii

ihmiset ihastuvat intohimoon. Jos joku hoitaa jotakin hyvin, mutta ei vaikuta asiasta innostuneelta – on vaikea kunnioittaa hänen taitojaan. Hän tuntuu haaskaavan niitä ja ihmiset eivät tykkää katsoa sellaista. Siitä ei voi inspiroitua, se masentaa. Joku hukkaa elämänsä, itsensä ja potentiaalinsa. Suurin osa ihmisistä painii näiden asioiden kanssa itse ja pelkää tekevänsä samoin. On täysin järkevää yrittää välttää henkilöitä, jotka eivät edusta omia arvoja. Näinhän ei harhautuisi omalta polulta, pelkäämäänsä metsään. Niinhän?

Meillä on arvoja, kiinnostuksen kohteita, itsekunnioitusta tai sen puutetta – ja kaikilla on molempia. Olen nähnyt (kiitos amerikkalaisen tv-viihteen), kun kaksimetrinen kirjahyllyn kokoinen mies katsoo itseään peilistä ja toteaa näkevänsä pienen, heikon rääpäleen siellä tuijottavan vastaan. Tätä ei pystynyt näkemään päälle päin, koska hänelläkin vaikutti olevan intohimoa. Ei kukaan pumppaa itseään sellaiseen kuntoon ilman motivaatiota.

Kun puhutaan halusta olla jotakin, ei erotella taustalla olevia vaikutteita. Niitä ei ikään kuin kysytä jos tavoite on jotenkin yleismaailmallinen. Omasta kehosta huolehtiminen on loistava intohimon ja inspiraation kohde, koska se kirjaimellisesti on itsensä kunnioittamista. Tätä on helppo katsoa ylöspäin ja kiihottua toisen draivista – ja miksei myös esim. hänen pakaralihaksista. ”Wau, hän ei suostu ottamaan mitään paskaa!”. Ehdollinen itselleen rakkauden osoittaminen on kuitenkin riski, mutta se tuntuu itsestäänselvyydeltä kaikista ja toisaalta, on parempi saada hyviä tuloksia siinä sivussa – kun epävarmuuden tunteistahan ei pääse irti.

Olen nähnyt kuinka päättäväinen mieshenkilö saa naisensa vihdoin, vaikka sen ei pitänyt koskaan tapahtua. Intohimoinen suhtautuminen saa meissä ihmeitä aikaan. Jos kaipaamme jotakin ja meille tarjotaan jotakin, osaamme sulauttaa omat tarpeemme toisen tarjoukseen. Jos kaipaamme rakkautta, illalliskutsu kuulostaa välittämiseltä, lämpimiltä tunteilta ja ihailulta… Melkein rakkaudelta jo itsessään ja kyllähän sitä jotain pitää olla ennen rakkautta. Eihän kukaan tällä vuosituhannella elävä voi rehellisesti sanoa suoraan rakastavansa jotakuta. Rakkautta pitäisi suojata inflaatiolta, sillä jos se menettää merkityksensä – mitä meille jää?

Onneksi kuten trendit yleensäkin, myös henkiset mielenkiintomme kohteet elävät syklittäistä ja pyörivää elämäänsä. Milloin on muodikasta olla aistillisesti vain toisen kanssa, harrastaa kaikkea mahdollista yhdessä, elää omia elämiä, mutta kohdata intohimoisesti… Ei ole yhtä oikeaa, kultainen keskitie, pitää löytää se itselle ja kumppanille toimiva juttu – tasapaino.

Mutta intohimo: sitä ei saa menettää, sillä se löytää meidät ennen pitkää ja jos emme ratsasta sillä – se ratsastaa meillä. Eikä ulosjääminen omasta elämästä ole kenenkään joululahjalistalla. Emme voi määrätä tunteita, mutta voimme hallita niitä. Emme voi pakottaa superlatiivitunnetta – sen pitää löytää ja valita meidät. Meidän tehtäväksi jää olla avoimia ja viitata, kun kysytään vapaaehtoisia. Voimme suhtautua intohimoisesti elämäämme, maailmaan ympärillämme, itseemme ja kumppaniimme. Vaikka joka päivä.

Jos se on pieni, voimme kailottaa siitä isosti. Sehän määrittää monen mielestä asian lopullisen koon ja merkityksellisyyden meille. Mehän kaikki suhtaudumme intohimoisesti johonkin. Varo ettei otsasi ole mielestäsi tyhjä – ilman intohimokylttiä – koska silloin jätät sen muiden päätettäväksi. Negatiivinen asenne tai asia voivat tällöin olla valomainoksesi, eikä sillä saa ystäviä, menestystä eikä vaikutusvaltaa (vrt. Dale Carnegien kirja).

Saadaksesi rakkautta, sinun pitää opetella tunnistamaan se – koska vahingossa harvoin saa lottovoittoa. Itsensä rakastaminen on parhaimmillaan itsensä kunnoittamista ja selkeyttä, jonka kautta sitä osaa antaa myös toiselle.

Kategoriat
Sitaatit

Sitaatti: Mr. Gay Finland 2014 – Peter Linden

Facebook: 23. 6.2014

Muutamat ihmiset ovat kysyneet miten tulin homoksi tai koska tulin kaapista. En oikeastaan osaa vielä sanoa itsellenikään, koska se tapahtui tai tapahtuiko sitä edes. Kilpailun hakemuksessa kysyttiin olenko homo vai bi? Vastasin olevani homo, koska kaikki ovat niin minulle sanoneet. Olenhan ollut mieheni kanssa jo reilu 4 vuotta.
Uskon että homoksi synnytään, se on kyky ja vapaus kokea rakkautta yli yhteiskunnan normaaleiden rajojen. Joillekkin sen hyväksyminen on vain vaikeampaa, koska haluamme olla osa laumaa eli valtaväestöä ja sen normeja.

Annoin itselleni luvan rakastaa vapaasti reilu neljä vuotta sitten, kun näin televisiossa nykyisen poikaystäväni. Joku siinä pojassa vaan kolahti ja ilmoitin heti sähköpostilla kiinnostukseni. Sain odottaa tovin ennen kuin sain vastauksen, mutta se kannatti.
Näimme ensimmäisen kerran Kampissa ja menimme elokuviin, elokuvista baariin ja baarista kaverin luo yöksi. Taisin heti seuraavana päivänä kysyä joko seurustellaan? En saanut kuitenkaan ihan niin nopeasti myöntävää vastausta.

Tapailun alussa ei kaikki ollut kuitenkaan aina helppoa ja mutkatonta. Mietin välillä olenko sairas, miksi en ole normaali, mitä perhe sanoo, jääkö minulle ystäviä kun kaikki tietää. Muutunko kun hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Toisinaan häpesin kävellä poikaystäväni kanssa joka oli vapaasti oma itsensä. Tuntui että ihmiset katsoivat halveksien, se kaikki taisi olla kuitenkin vain omassa päässäni.

Vanhempani eivät olleet tätä toivoneet, mutta oma onneni oli heille tärkeintä. Isäni sanoi, että jotain outoa sinussa on aina ollut. Siskoni oli tiennyt jo lapsuudesta asti seksuaalisuudestani, mutta antoi minulle oman aikani löytää itseni ja on nyt onnellinen puolestani. Ystävistäni ei kukaan kääntänyt selkäänsä. Taisin kuitenkin itse kääntää selkäni heille niinkuin omille vanhemmillenikin kun en heti kertonut totuutta elämästäni vaan peittelin suhdettani ja valehtelin läheisimmilleni.

Ihmettelen monesti miten joskus häpesin ja epäilin kykyäni rakastaa.

Kiitos tuesta rakkaalle poikaystävälle, perheelle ja ystäville! <3

Kategoriat
Pohdinnat

MVM

Maailman-vahvin-mies -kilpailussa mitellään fyysisillä ominaisuuksilla, mutta on selvää, että kisa vaatii voiman lisäksi tunteiden hallintaa. Armeijassa fyysiselle suorituskyvylle annetaan erittäin suuri painoarvo johtamiskyvykkyyttä arvioitaessa. Tämä on hyvä menettely, kun puhutaan sodanajanjohtamisesta. En katsonut itsekään hirveästi suurina johtajina sellaisia, jotka murentuivat marsseilla – mutta yleensä näiden samojen henkilöiden suut kävivät vinhaan ennen väsähtämistä. Vittuilu harvoin antaa lisävoimia.

Suurin osa naisista haluaa itseään suuremman miehen (perustuu ihan yhtä luotettavaan aineistoon, kuin suurin osa mainosten ”tutkitusti”). Isokokoinen mies on siitä kätevä, että se antaa vertailukohteen naiselle omaan kokoonsa. Ihmiset ovat tunnetusti melkoisen taitavia vertaamaan, joten nainen saa tuntea itsensä pieneksi tällaisessa seurassa. Kolossaalinen mies on siinäkin hyvä, että se voi sitten raivata tietä festareilla ja esim. kääntää suomea kansainvälisille kielille (esimerkiksi turvottaa siis eri kansalaisuuksien kielilihasta, jos he eivät ymmärrä yökerhossa vaimoketta koskeavaa lausahdusta ”Katsoa saa, muttei koskea.”). Ideaalitilanne on jos järkäle on niin iso, ettei hänen edes tarvitse turvautua kokoonsa aktiivisesti – vaan hänen passiivinen luidenmurskaamiselta tuoksahtava auransa siirtää ihmisiä.

Samalla tavalla nainen haluaa itseään vahvemman miehen henkisesti. Ei siis kuten edellisessäkään esimerkissä, että mies laittaa naisen väkivalloin nippuun tai vääntää henkisesti siltaan, vaan antaa tarvittaessa lisäarvoa, voimaa ja työkaluja. Nainen siis arvostaa miehen kykyä purkaa tilanteita, mutta välilliset kustannukset, joita miehen muutoskyvyistä tulee – eivät innosta. Liiallisesta testosteronista kärsivä epävakaa mies, jonka suojelusvaisto toimii vähän liian kovilla kierroksilla on melko epämiellyttävä. On paljon naisia, jotka ovat valmiita sietämään ajoittaisia ylilyöntejä, koska siinä omassa nallukassa on kuitenkin kaikenlaista hyvää ja toisaalta hyväähän se tarkoittaa vaan niissä ylilyönneissäkin.

Minulle usein kommentoidaan, etten valota miesten puolta asioista riittävästi tai lainkaan. Tässäkin asiassa minusta se aivan ilmeinen. Samalla tavalla useat miehet sietävät x-vartaloiden oikutteluja, koska vierellä kulkeva tiimalasi nostaa miesten omaa statusta. Ympäröivien ihmisten mahdollista piikittelyä on helppo hallinnoida esimerkiksi toteamalla: ”Naiset ovat kuin täytekakku. Melkoinen sotku sisältä, mutta minun kakussani sattuu olemaan kermavaahto- ja kinuski kuorrutus.”. Kaikki ihmiset ovat muka vaikeita ja parisuhteessa on aina vaikeaa. Toisaalta nykymediassa ja ihmisten puheissa on alkanut kaikua paljon: ”Mutta jos löydän sen oman vastakappaleeni – oikean – meillä ei ole sellaista, kuten noilla ja niillä.”. Itse uskon ennemmin oikeaan työhön ja haasteiden voittamiseen, kuin oikean löytämisen haasteeseen.

Henkisesti suurempi mies parhaimmillaan ei siis vain ratkaise eteentulevia ongelmia, vaan poistaa ne kokonaan; vain olemalla. Mies ei käytä kapasiteettiaan suhdekumppaniaan vastaan, jonkin yksityiskohdan rujoon alleviivaukseen tai itsensä oikeassa olemisen perustaksi. Ei. Mies on. Mies vain on ja hymyilee. Tarvittaessa keskittyy, mutta suojaa aina suhdetta ja kumppaniaan näkymättömällä kilvellä myös häneltä itseltään.

Rakkauden ilmapiirin ja kehän luominen vaatii vahvan ritarin, jonka haarniskan nainen läpäisee aina. Syliin, joka on lämmin ja pehmeä.

Kategoriat
Pohdinnat Sitaatit

Sitaatti: Tuija Wuori-Tabermann

Minulla on ollut aina hankala suhde Tommy Tabermanniin. Olen aina ihaillut ja kunnioittanut häntä. Mikä mielenkiintoista, en niinkään hänen runojensa takia, vaan ’Uutisvuoto’ -ohjelmassa esiintymisen tähden. Jari Tervo oli ohjelmassa piikikäs ja sarkastinen, parhaina hetkinään ”lapsi, jonka suusta tuli totuus”. Tommy taasen ei ollut ilkikurinen ja sarkasmissaankin jotenkin lempeä.

En ole tohtinut perehtyä Tommyn runoihin kovinkaan syvällisesti, koska aina salaisesti pelkäsin, että minusta tulee hänen halpa kopionsa – jos ei omissa, niin ainakin muiden silmissä. Nyt ymmärrän, että se olisi minulle hyväksi. Kumpainenkin. Vakavasti otettava taiteilijahan on heti, kun ottaa kritiikin vakavasti. Opin veljeltäni, että hyväksi piirtäjäksi oppii kopioimalla – käsi tottuu liikkeisiin ja oppii järkevät tavat tehdä muodot. Näin asia lienee kirjoittamisessakin.

Tuija Wuori-Tabermann kirjoitti ”Meitä oli kaksi” -kirjansa menetettyään puolisonsa  ’glioblastoma gradus IV’ -aivosyövälle.

Rakkauden sisältöä, s.15-16:

”Rakkaus, sanot, on halu kantaa vuorotellen toinen toistaan reppuselässä. Se on yksinkertaisen kaunis määritelmä sinulta, joka olet kirjoittanut tuhansia runoja rakkaudesta.

Minä tiedän, että sinä olet ottanut minut reppuselkään monta kertaa. Silloin kun pimeyden pedot ovat vaanineet silmät kiiluen, olet ojentanut kätesi, nostanut ylös.

Nyt on minun vuoroni. Se on yhtä itsestään selvää kuin rakkauteni sinuun. Haluan kantaa sinua mahdottomuuksien merillä, siellä missä rantaa ei näy. En välitä tuulista, myrskyistä tai karikoista. Minun on oltava vahva, pidettävät päätä pinnalla silloinkin, kun aallot jo ovat huuhtoutumassa yllemme. Ja onhan minulla sinut, rohkea soturini. Sinä autat minua, annat voimaa. Rohkaiset, olemalla itse rohkea, väsymätön taistelija.”

Kirjoittamisesta, s.33:

”Muistan joskus aikoja sitten kadehtineeni taitoasi pukea kaikki tunnot ja kokemuksesi sanoiksi paperille. Jopa syytin joskus sinua siitä, ettet käsitellyt niitä puhumalla vaan ’pakenit’ kirjoittamiseen. Mikä hölmö olinkaan?

Kirjoittaminen oli sinun tapasi hengittää. Olla olemassa. Jos et olisi kirjoittanut, sinä et olisi ollut sinä. Runonpätkiä syntyi missä tahansa. Eivät ne kysyneet paikkaa eivätkä aikaa. Ne vain yksinkertaisesti päättivät syntyä.”

Olen aina kirjoittanut ja tykännyt siitä. Olen kuitenkin sortunut yhteen virheeseen: en ole pitänyt käsinkirjoittamisesta. Tietokoneellani olen aina saanut kirjoittaa selkeitä kirjaimia, sanoja, muotoilla tekstiä uudelleen nopeasti – koskaan se ei ole ollut kiinni viitseliäisyydestä, vaan ideoista – kyvystä hahmottaa ja kehittää tekstiä. Lukiossa kirjoitettiin paljon käsin. Tekstini pysyivät johdonmukaisina ja yhtenäisinä, vaikka kirjoitinkin aina tajunnanvirralla – mutta ne eivät olleet parasta mitä olisin voinut tehdä.

Olen aina ihmetellyt miten kirjoja arvostetaan niin korkealle, mutta elokuvia ja muita kerronnan muotoja niin vähän suhteessa juuri kirjoihin. Kaikki muu on kirjoille alisteisia. Mielenkiintoista sinänsä, koska tietokoneellahan ne kirjat nykyään kirjoitetaan. Minulle esim. chat on aina tuntunut jotenkin luontevalta tavalta ilmaista itseäni ja nykyisin tämä blogini. Tuijan kirjassa on paljon juuri itseilmaisun ja luovuuden kanavoinnin sekä niiden parantavan vaikutuksen viittauksia.

Eheys, onni, jakaminen, s.48:

”Myöhemmin nimitit kotoa saamaasi mallia antamisen lyhyeksi oppimääräksi. Se oli hieno oppi, joka syöpyi syvälle sydämeesi. Olit siitä vanhemmillesi ikuisesti kiitollinen.

Kiteytit sen upeasti yhteen lauseeseen: ’Vain murrettu leipä on kokonainen leipä’.”

Jäin miettimään Tommyn kiteytyksen kohdalla, että onko ihminenkin kokonainen vasta murrettuna, jaettuna? Verrokissa ei ole mitään järkeä, mutta se jäi kummittelemaan ja halusin sen kirjoittaa johonkin ylös. Tähän se nyt jää muistiin.

Rohkeus, s.69:

”Epäröinnin kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat
tänään olla käyttämättä?”
-Tommy Tabermann

Taitomme kasvavat, mutta usein haasteet sen mukana. Joskus olisi hyvä voittaa vaikeudet ennen kuin ne kasvavat lumipallon tavoin alaspäin kulkiessaan.

Ystävyydestä, s. 128:

”Älä kulje edelläni,
en ehkä seuraa.
Älä kulje takanani,
en ehkä johda.
Kulje vierelläni
ja ole ystäväni.”
-Albert Camus