Tekijä: Rakas

Lasten ei pitäisi olla parisuhteen tukijalka, vaan vanhempien liiton tulisi olla lasten ponnahduslauta.

Tästä tekstistä tuli epätyypillisen pitkä, joten vedän vinkin heti kärkeen ja kiinnostuneet voivat lukea loput.

Haluaisin antaa neuvon kaikille naisille, jotka pohtivat tätä asiaa: Pyrkikää ajamaan mieheen tai vaikkapa poikaanne pitkäjänteisesti positiivinen tai edes neutraali suhtautuminen kaikkeen opin vastaanottamiseen – myös tanssissa. Mies tarvitsee tässä asiassa varsinkin positiivisia kokemuksia ja niitä saa vaikkapa cicaposta (kikapoo) – tai ainakin minä tykkään siitä.

Vakiotanssit, paritanssit, lavatanssit…

Keskustelin aiheesta taasen naisen kanssa ja pohdiskelin, että minkä ihmeen takia asia vaivaa minua. Minulla on hyvä rytmitaju (rumpali), lantio liikkuu (homoksi luultu ja perseestä kehuja miehiltä saanut… okei kai siellä jokunen nainenkin on joukkoon mahtunut) ja nautin tanssimisesta. Niin minkä ihmeen takia salsa, foxtrot, humppa ja kumppanit eivät maistu?

Salsaa tuumailin aikoinaan ja minusta se tuntui kovin rajoittavalta. Sen variaatiot ovat hyvin rajalliset – ja sitten ne ”joitakin kymmeniä vuosia salsaa harrastaneet” voivat mennä salsaamaan tässä vaiheessa. Minusta on siis mukava katsoa salsaa tai jopa tanssia sitä kappaleen verran.

Musiikkityyli, rytmi, meininki, askeleet ja jopa ne ”yllätykset” ovat rajattu. Peruskuvio on useimmiten jotakin näistä: eteen-taa, eespäin-viipyillen tai eespäin-puolittain-hyppien. Asiaahan ei ole yhtään auttanut lavatansseissa käyminen, jossa on ne 3-5 paria, joista etenkin herra-vienti-orhi vetelee melko vakavalla naamalla. Ei siksi ettei pitäisi toiminnasta vaan ihan keskittymistään ja toisaalta korostaakseen omaa maskuliinisuuttaan. Töykeys, tilanvieminen ja fyysisyyden korostaminen ovat toki miehisiä ominaisuuksia, mutta eivät ne tyylikkäiltä näytä tyylikkään tanssinkaan sivussa.

Kaikki tanssisuunnat jotka ”sallivat” vapaan itseilmaisun ovat olleet aina enemmän kiinnostuksen kohteinani. Toki yksilösuoritukset ovat hienoja, mutta pidän erityisesti tansseista, joissa on kuitenkin mies ja nainen. Kyse ei ole siis kyvyttömyydestäni ymmärtää miehen ja naisen välistä kemiaa tanssiessa. Tango on muuten poikkeus vakiotansseissa, se kiehtoo minua.

Joka tapauksessa ymmärsin, etten osaa tanssia kuin valssia – josta muuten pidän siitäkin ja letkajenkasta, mutta sitä nyt ei lasketa. Siis oikeasti osaa. Pienellä kertauksella ja muita vakoillen moni muukin tanssi menee pakkotilanteessa, mutta hääni osaisin siis vetää. Mietin olisiko tämä yksi syy ko. tanssisektorin välttämiseen – osaamattomuuteni – ja vielä mielenkiintoisempaa: olisiko osaamattomuuteni suhtautua neuvomiseen taidesektorilla ongelmani?

Kelailin asiaa ja huomasin, ettei minulla ole mitään ongelmaa esim. rumpujen suhteen. Olen oppinut ja tottunut siihen, että oppiakseni minun on hyvä kuunnella ja lopulta opin asian. Tanssin suhteen minulla ei ole tällaista kokemusta. Wanhojen tansseissa koin jo jonkinlaista suorituspainetta, että minun piti osata kaikki tanssit täydellisesti. Olinhan aina maininnut pitäväni musiikista, rytmeistä ja tanssista. Osasin tanssit erittäin hyvin ja olinkin tanssimassa jo lukion ykkösellä, kuten veljenikin ennen minua. Oppimiskyvyssäni ei siis ole vikaa, mutta suhtautumisessani tanssien oppimiseen on.

Ei kannata hihkua vielä, jos aikoi ”parantaa minut tästä ajatteluvirheestä”, koska en edelleenkään halua tanssia yksitoikkoisesti tai soittaa rumpuja  siten. Mieleeni tuli salamana pohdintani kyvyttömyydestäni/haluttomuudestani soittaa klassista kappaletta: Ravel – Bolero , rummuilla. Pidän kappaleesta ja rummuttelen sen tahtiin, mutta jos ihan aikuisten oikein minua kuuntelee, alan vetelemään omiani – rytmissä – mutta omiani.

En vieläkään miellä vakiotansseissa itselleni mitään henkilökohtaista, joiden nimikään ei enteile mitään persoonallista. Tanssi on minulle henkilökohtaista. En suoraan sanottuna muista kuin yhden henkilön tanssimassa vakiotansseja ja se oli mieshenkilo omissa syntymäpäiväjuhlissaan kanansulkaturkki pöllyten… looong story… ja luonnollisesti muistan tyttöystävieni kanssa tanssimiset, wanhojen tanssit ja lavatanssit ystävättärien kanssa. Mutta tuntemattomat tai miltei tuntemattomat henkilöt ovat jääneet minulle mieleen, kun he ovat tanssineet omasta päästään… ja/tai sydämestään.

Ihmisillä on usein ”haluan” ja ”en halua” tunteita ristikkäin samaan aikaan – samaan asiaan. Esimerkiksi vähän liian kosteiksi äityneet äijäkekkerit – eikä pelkästään juoman osalta – ovat ”haluan kertoa kumppanilleni, koska se on rehellistä ja haluan säilyttää avoimuuden suhteessamme” ja ”en halua pahoittaa kumppanini mieltä, tehty mikä tehty – eikä sitä tekemättömäksi saa”.

Hyvässä suhteessa saadaan hälvennettyä tätä ”en halua” -sektoria, koskipa se sitten vaikkapa kulttuurielämyksiä tai penkkiurheilua. Suhteessa keskitytään ”haluan” -puoleen ja kehitetään sitä. ”Haluan” -alue laajenee terveellä tavalla kumppanin kanssa ja henkilökohtaiset halut alkavat yhdentyä. Löytyy uusia tapoja toteuttaa ja näkökulmia mistä katsoa toisen intohimon kohteita.

Mieti jos päivänkakkaran kukinnon nyppiminen olisikin: ”haluamme, haluamme, haluamme…”. Ei kaikkia asioita tietenkään, mutta voisi yhden kukan läpikäydä helposti keksien sen jokaiselle valkoiselle suortuvalle yhden yhteisen tahdon.

Miehen löytäminen, johon tuntee palavaa himoa, välittämistä ja orastavaa rakkautta – ei ole helppoa, eikä sen todennäköisyydet ole kovin hyvät.

Hyvän miehen, helpon ja mukavan löytäminenkin osoittautuu joskus yllä olevaa etsiville naisille (hahhah, siis kenelle naiselle ei?) vaikeaksi.

Kunnollisen ja tunteita herättävän miehen kohtaaminen samassa paketissa onkin vasta haaste… Ja jos ne ovat sopivasti kallellaan vielä niin, että mies on riittävän vahva – esimerkiksi toimimaan sopivana vastavoimana naisen ajoittain epävakaiselle mielelle… Ja vastuuntuntoakin olisi esim. isäksi.

Ok. Eli todennäköisyydet ”all-in-one” -paketille ovat pienet. Jos tähän yhdistetään ikärakenne, jossa ei ole varaa odotella kymmentä vuotta katsellen: ”jaa’a mitähän tässä keksisi?”, on aika ymmärrettävää, että melkoiset paineethan siitä sitten riipaisee.

Paineen alla voi toki tulla timanttejakin, mutta useimmiten ihmisillä on tapana sekoilla. Toimia tavalla, jota ei olisi vastannut kysyttäessä eikä katso ylpeydellä jälkikäteen.

Itsetunto ja -varmuus. ”Olen hiton hyvä pakkaus ja valitsemani mies – valitsee ilman muuta minut – ja jos ei, niin eipä meitä oltu yhteen tarkoitettu” -miete ei ole ensimmäisenä mielessä. Varsinkin, kun elämää nähneet naiset ovat alitajuisesti hahmottaneet, miten pienistä kiinni loppujen lopuksi suhteen tulevaisuus ja kulku ovat.

Muistan elävästi miten hymähdin nähdessäni korokkeella melko sähäkästi alempaa keskivartaloaan heilutelleen nuorehkon naisen tanssahtelevan. Hänen tanssinsa oli toki viihdyttävää, mutta yllätyksellinen oli hänen reaktionsa, kun selkeästi kilpasiskoksi ilmoittautuva tuntematon nainen kiipesi hänen vierelle. Alunperin paikkaa hallinnut nainen tervehti, hymyillen, nyökäten ja oman lantioliikkeen tilaa kartoittaen. Nainen oli itsevarma. ”Kaikki on tervetulleita osallistumaan – mutta skaban voittaja on kyllä ihan selvä ja se olen mä.”. Tässä risteyksessä olisi voinut kääntyä myös toiseen suuntaan. On sanomattakin selvää, että tanssikuningatar pesi tulokkaan pelkästään jo viehkeällä asenteellaan.