Kategoriat
Pohdinnat

Johtohjaus

”Meillähän ne eivät ole erillisiä, vaan ne ovat kulkeneet aina samassa – siksi en huomannut sanoa sitä valtaa erikseen.” kuului yritysvierailun isännän vastaus kommenttiini, että vastuunsiirtymisen lisäksi myös vallan pitäisi liikkua sen mukana.

Kun suomalaisille sanotaan: ”Sano ihan suoraan – anna rehellinen palaute.” tarkoittaa se harmittavan usein molli- tai jopa riitasointuja. Rehellisen ja suoran palautteen antamisen mahdollisuus pitäisi olla se hetki, kun voi sanoa niitä hankalia – omia henkilökohtaisia reaktioita suhteessa toisen tekosiin. ”No se kakkuhan oli ihan liian vetinen ja kreemit oli vedelty miten sattuu, pimperopalleroviimeistely oli kirjaimellisesti vitullaan jajaja…” ja jos se kakku oli ihan tolkuttoman hyvää, sanotaan loppuun: ”Mut maku oli iha ok… Jopa melko jees.”.

Ihmisen kyky ohjata omia ajatuksiaan tai pitää työmuistissa asioita itsestä, keskustelukumppanista, hänen jutuista, omasta seuraavasta jutusta, omista jo sanotuista jutuista jne. vaikuttaa melko rajalliselta. Ainakin jos on uskominen keskustelutilanteita, joissa asioiden riitely on päättynyt ja ihmiset ovat ratkenneet lyttäämään. Yleensäkään ihmisen kyky pilkkoa omien negatiivisten tunteiden tekijöitä yksiköihin ja ilmaista niitä – saa melko monta kertaa sen ”hylsyn”.

Sehän onkin paradoksaalista ja melko vaarallista, että henkilö A kokee, ettei B ymmärrä A:ta – jolloin A omassa pelon, turhauman ja jopa vihan tunteissaan alkaa selventämään omaa sanomaansa ajatellen – ettei ollut riittävän selkeä omissa sanoissaan – eikä kyse ole siitä, ettei B haluakaan ymmärtää A:ta, eikä B:llä ole ns. oma lehmä ojassa. Kyse olisi vain väärinymmärryksestä… Hah… Tietenkin kyse on kisasta – muutenhan B olisi kysynyt jonkun avoimen kysymyksen ja tullut kiinnostuneena puolelleni.

Kun puhutaan vastuusta, voidaan nostaa sormia, ottaa näkökulmia ja heitellä mitä kummallisimpia teorioita asiasta. ”Jokaisen tulee ottaa vastuu omista tekemisistään” mitä se tarkoittaa? A tulee töistä kotiin ja raapii omaa ammuttua karhunpersettään. A ei tule miettineeksi oman toimintansa vaikutuksia ja murisee jotakin sohvalle istahtaessaan – tai ei sano mitään – molemmat voidaan tulkita vihamieliseksi ja vieläpä suunnatuiksi. Kenellä on vastuu seuraavasta riidasta?

Kenen vastuulla minun negatiivinen tunnelataus on? Aivan. Minun itseni. Vai onko sittenkään – kaikissa tapauksissa? Entäpä se kun joku toinen pahoitti minun mieleni? Aivan. Hänen. Vai..? Tilanteessa, jossa minä tulkitsin hänen huonosti sanotut sanat negatiivisesti? Kun en tarkoittanut pahaa..? Kun toinen ylireagoi..? Kaksi viimeistä ovat melkoisen ”näkökulmakysymyksiä”.

Kun jokin on tärkeämpi toiselle, onko se hänen vastuulla? Jos en tarkoituksen mukaisesti sabotoi hänen aluettaan, se säilyy hänen vastuulla?

Olen purkanut niin viheliäisiä sähköshokkeja antavia pommeja elämäni varsilla, että minusta vastuunkantaminen on erittäin arvostettavaa. Mutta kuten pommeissakin, jos prosessia ei vie loppuun – osasuoritus usein jää vain ohimeneväksi tarinaksi, jos edes sellaiseksi. Legendat syntyvät onnistumisista, niistä täysin tuhoontuomituista tilanteista, joissa jokin päätti vielä yrittää – ehkäpä jopa onnistua. Tällainen johtaminen ohjaa ja tämä ohjaus johtaa vääjäämättä voittoon – tai ainakin häviön torjumiseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *