Tekijä: Rakas

Kuurouttava ääni,
tinnittävä pääni,
rikki räjähtänyt lääni.

”Mitä tapahtui?” kysyin
itseltäni hiljaa ja itkin.
Menivät mun aatokset pitkin
peltoja, kun veriplasmaa litkin
ja pessimismiäni kitkin.

Hautasit tunteesi alle maan ja raudan.
Toivoit, että unohtuisivat ne alle roudan,
mutta nyt hajalle pamautimme niiden rauhan
peittämän maan ja avasimme keskeltä haudan.

Ei paradoksin tekelettä tehdä tyhjäksi
ilman vihan perkelettä ja tyhmäksi
tuntee mun kumppanini. Itseni
ja oman hataran viitseliäisyyteni
hautaan lasken kaiken kesken.
Pelkäsin hylkääväni luulolesken,
tekojani koko ajan tyhjäksi tehden.

Suunnaton kipu ja uloslaskematon paine,
yhdessä muodostavat yhtälön kai ne,
joka tarvitsee suunnan ja näyttäjän
tai tuurilla kaikkien unelmien täyttäjän.
Ei niitä täytepullia jaeta ilman tullia,
ei niitä rajojen sisään oteta,
haikailu sille on turhaa, lopeta.

Paine kasvaa, jos sitä ei johda johonkin
paine purkautuu aina, viisari kohta se onkin
asteikon yli, kun hiljaisuus ennen räjähdystä
edeltää jännityksen laukeamista ja tyydytystä.

Tunsit sen paineen kasautuvan,
olisin kuvitellut sun siitä mulle avautuvan
pikku hiljaa… eikä kerralla purkautuvan.
Luulin sun muhun luottavan.
Siirryin asemaasi ja korvani tunsin kuulevan:
”En jaksa tätä enää – nyt minä luovutan.”.
Pelkäät sitä niin paljon, nyt ymmärrän.
Odotat ettet muuta voi: ”Nyt räjähdän.”.

Sylini kyllä avaan sirpaleillesi.
”Kerään ne kaikki” on vastaukseni!
Jokaisen saatuani asetan ne ympärilleni.
”Kasaamme yhdessä sinut” lupaan Rakkaalleni.
En anna väliimme tulla omien erheitteni,
kysyn aina ensin: ”Minne tämä palanen meni?”.

Ei mikään murru samasta kohtaa uudelleen,
jos se on hyvin siitä korjattu kertaalleen.
On jokaisen atominkin väli lopulta korjattu:
”Paljon se meihin molempiin aikoinaan sattu!”.
On naurettavat määrät sidosainetta pumpattu,
vaan ei me tätä tai muutakaan turhaan uhrattu
koska maailmaa on nyt meidän lipun alle vallattu.

Halusin olla niin kovasti haluttu
ja sun tunteesi oli niin ihanan vimmattu,
kun minua halusit ja negaatiosi osasit
kääntää positiivi-seksi energiaksi
opeteltuamme ja parannettuamme keskusteluamme.

Kommunikoinnin taito oli paras
ennakoinnin muoto, jota alas
aikoinaan arvostimme, mut joka takas
pääsi kuninkaan huoneesemme
sitä ilman selvinneet emme
olisi koskaan tästä jonka aloitimme.
Ihanan yhteisen päätöksemme
liittää toisemme ja perustaa suhteemme
luottamukseemme, jota toisiimme
kauniin alastomina lemmimme.

Sillan pistin palamaan,
julistaen, etten, vaikka joku kävelis päällä vetten,
koskaan tule tuonne palaamaan.
Oven suljin, katsoin, mieleeni kuvan piirsin,
en sitä itseltäin salaakaan,
ettei elämäni koskaan alakaan,
jos en tätä tehnyt ois,
sulkenut ratkomattomia tapauksia pois,
kun sitä joskus toivois,
ettei mitään muuta vois,
kuin yhden päätöksen,
ilman kaaosta vaihtoehtojen.

Juksasin.
En koskaan tule olemaan järkevin.
Jatkan ristiretkeäni vaikka yksin.
Muille jätän sillanpoltot ja lopullisuudet,
multa ei lopu mahdollisuudet,
vaikka koittaa vaikeudet, vanhat ja uudet.
Kun kerran painat pääs rintaani
ja sydämeni äänen kuulet,
tiedät sen armaani,
että päälaelles painautuu mun huulet
ja jatkan yrittämistä,
vaikkakin joskus etäältä.
Aina ootan viestiä näkökulmalta eräältä.
Keksitkö jo
vai tulviiko pääs ja odottaako
se loppua arvoitusten?
Nenämme painan vastatusten,
on aika vastausten.

Anteeksiantoa, vastuunkantoa,
hyväksyntää hentoa, tunnelmaa rentoa,
uutta alkua, lämmintä paljua,
katsetta somaa, jotakin meidän ikiomaa,
menneille hetkille, ei turhille, ei harharetkille,
tiedät mistä puhun, niihin r-sanoihin hukun,
jotka joskus kuulin, ikuisuudeksi sitä luulin,
mut nyt tiedän paremmin, hahmottua tää alkaakin,
on mun hyväksyttävä itseni, ennen sitä en näe eteeni,
voit mua auttaa, tule ohjaamaan mun lauttaa,
yhdessä melomaan, rystyset rakoille telomaan,
niin alkaa elo maan, hiljalleen paranemaan
ja joskus vielä, en sitä todellakaan kiellä,
vaikken sitä varmaksikaan tietenkään tiedä,
olen onnellinen mies, sanaa eteenpäin vies:
”Puhdistan mun brändin, näytän mun mahdin,
vaihdan mun mieleni vahdin ja määrään tahdin.”
Tule mukaan tai pysäytä minut,
muuten tulen hakemaan sinut.

Jos valheen miekall’ katkoo hydran päitä,
joudut kysymään: ”Mistä kasvaa lisää näitä?”.
Totuuden kivellä murskaat ne ilkiät
valheista sikiävät käärmeenpiät!
Muutoin kaatuu sankar’ valheiden ja hirviön alle,
hyytyy nokkeluus siihen ylitses tallustavalle.

Annan sinulle anteeksi sen,
sinun pitkittyneen hirveyden.
Jos rakkaitani loukkaat,
jauhan sinut tomuksi.
Teen tyhjäksi työsi irvokkaat,
Teen sinut jauhoksi
ja leivon sinut leiväksi.
Jaan sinun leipäsi,
kaikille loukatuillesi.
Uudelleen muotoiltuna,
moraalis uusittuna,
olet hyödyllinen kerran,
yhdessä teimme susta paremman.

Olen rakkaistani yksi,
joten jos tulen loukatuksi,
tiedät kyllä kohtalosi
ja kohta uudelleen muovaantuvasi
kanssani, enhän sua hylkää vois
joskus sitä vaan helpompaa toivois.
Meille molemmille
paremmille puolillemme.

Emme katkeruudella
eespäin pääse,
ehkä asenteella, uudella,
todisti joskus joku: ”pääs se!”.
Mä tahdon yrittää kerran,
saada sen tyhjän arvan,
sen viimeisen varmaan,
niellä tappioni karvaan
kuin mies peloton,
tää kappaleeni lohduton,
aivan muuttumassa on.
Paras muutos itse olen,
nyt taas hetken muistellen,
tiesin kerran ja nyt taas (s)en.