Sillan pistin palamaan,
julistaen, etten, vaikka joku kävelis päällä vetten,
koskaan tule tuonne palaamaan.
Oven suljin, katsoin, mieleeni kuvan piirsin,
en sitä itseltäin salaakaan,
ettei elämäni koskaan alakaan,
jos en tätä tehnyt ois,
sulkenut ratkomattomia tapauksia pois,
kun sitä joskus toivois,
ettei mitään muuta vois,
kuin yhden päätöksen,
ilman kaaosta vaihtoehtojen.
Juksasin.
En koskaan tule olemaan järkevin.
Jatkan ristiretkeäni vaikka yksin.
Muille jätän sillanpoltot ja lopullisuudet,
multa ei lopu mahdollisuudet,
vaikka koittaa vaikeudet, vanhat ja uudet.
Kun kerran painat pääs rintaani
ja sydämeni äänen kuulet,
tiedät sen armaani,
että päälaelles painautuu mun huulet
ja jatkan yrittämistä,
vaikkakin joskus etäältä.
Aina ootan viestiä näkökulmalta eräältä.
Keksitkö jo
vai tulviiko pääs ja odottaako
se loppua arvoitusten?
Nenämme painan vastatusten,
on aika vastausten.
Anteeksiantoa, vastuunkantoa,
hyväksyntää hentoa, tunnelmaa rentoa,
uutta alkua, lämmintä paljua,
katsetta somaa, jotakin meidän ikiomaa,
menneille hetkille, ei turhille, ei harharetkille,
tiedät mistä puhun, niihin r-sanoihin hukun,
jotka joskus kuulin, ikuisuudeksi sitä luulin,
mut nyt tiedän paremmin, hahmottua tää alkaakin,
on mun hyväksyttävä itseni, ennen sitä en näe eteeni,
voit mua auttaa, tule ohjaamaan mun lauttaa,
yhdessä melomaan, rystyset rakoille telomaan,
niin alkaa elo maan, hiljalleen paranemaan
ja joskus vielä, en sitä todellakaan kiellä,
vaikken sitä varmaksikaan tietenkään tiedä,
olen onnellinen mies, sanaa eteenpäin vies:
”Puhdistan mun brändin, näytän mun mahdin,
vaihdan mun mieleni vahdin ja määrään tahdin.”
Tule mukaan tai pysäytä minut,
muuten tulen hakemaan sinut.