Rakkaudesta

Vaikuttaa siltä, että mä kaipaan – voidakseni kokea, että kyseessä on elämänmittainen ihmissuhde – kommunikoinnin kehittämistä ja siitä puhumista.

Mä olen sitä mieltä, että juuri keskusteluyhteyteen panostaminen on pitkän ihmissuhteen elinehto (paitsi sielunkumppaneilla, jotka kommunikoivat harmonisesti ollessaan eri elämäntilanteissa ilman aikomusta pariutua… joita en ole ikinä nähnyt).

Käytännössä mulle tää tarkoittaa esim. prosessiteknisten sopimusten avaamista: ”Sovitaan, että jos toinen sanoo xxx niin toisen pitää yyy”. Esimerkiksi jos toinen tuntuu loukkaavalta, kuulijan tulisi kertoa, että nyt tuntuu pahalta ja kertoja pohtii hetken omaa ilmaisuaan. Suurin osa pahasta olosta ihmissuhteissamme on minusta väärinkäsityksiä.

Naisten osalta on hassua, että minusta näyttää siltä, ettei yksikään heistä pidä tätä tärkeänä tai ymmärrä sen merkitystä, vaikka sitä esitellään heille.

Tämä saattaa johtua siitä, että naiset kaipaavat orgaanisesti toimivaa liittoa (ns. kohtalonomaista sielunkumppania) ja keskustelun kehittäminen tuntuu pakotukselta, jotenkin alleviivaavan liiton rikkinäisyyttä. Vasta avioliitossa, jossa ollaan haluttu lähteä kohti elämänmittaista liittoa, lapsia tai molempia – nainen tuntuu kokevan painetta ratkaista asioita esim. pariterapian muodossa.

Miehet emme normaalisti ole sen parempia, koska tyydymme vähään, emmekä osaa haaveilla syvemmästä ymmärryksestä tai kunnioittavammasta sävystä kumppanimme puheessa. Moni mies meneekin ruotsinlaivalle hakemaan ihailevaa lepertelyä ja silmien kiilumisia.

Me emme myöskään useimmiten puhu siitä, miten olisi kivaa, jos puhuttaisiin jotenkin. Tämän vuoksi pariterapia tuntuu hupsulta rahan ja ajan polttamiselta. Enimmäkseen miehet ovat toiminnan kannalla ja tällaiset abstraktit keskustelusta keskustelut tuntuvat hulluudelta.

Voidaan ajatella esim. raadollisesti: Joko seksiä on tai sitä ei ole. En ole koskaan kuullut, että nainen ehdottaa pariterapiaa: ”Hei, kyllä mua häiritsee, että seksin määrä on liian vähäinen. Mennään pariterapiaan selvittämään tää sotku ja hakemaan uutta puhtia tähän hommaan.”.

Tai mies voi ajatella, että hittoako me ulkopuolisen kanssa minun juomisesta mennään puhumaan, meidän ongelmahan tämä on, eikä sen terapeutin. Hittoako minä tulen kahden henkilön syytettäväksi? Mulla on nyt rankkaa ja viina tuntuu hyvältä, pääsen hetkeksi pois ajatuksiani pakoon.

Nainen voi ajatella samoin vaikkapa seksistä: ei tässä mitään kummallista ongelmaa ole, minua ahdistaa moni asia ja siksi en koe seksiä turvalliseksi kanssasi, ei se puhumalla muutu. Kaipaan tekoja ja tunnetta, enkä puhetta.

On jotenkin omituisia, että ihmiset eivät tunnu arvostavan puhetta puheesta, vaikka melkein kaikissa ihmissuhteissamme meitä välillä vituttaa – miten se toinen puhuu.

Mutta kuten sanottu: jos puhumisesta joudutaan puhumaan, suhteen ongelmat alkavat näyttää toivottomilta – ikään kuin loputtomilta.

Siksi pää pensaaseen ja ollaan puhumatta, siitä miten puhumme toisillemme. Jäämme vaanimaan toisen epäonnistumisia ja odottelemme joessa juomaan tulevia uhrilampaita, joihin upottaa ahnaat hampaamme.

On näemmä helpompaa ajaa seinään jarruttamatta ja karttaa lukematta, kuin paniikissa repiä rattia molempiin suuntiin. Tiedostamatta olemme uhreja, aktiivisina olemme itse murhaajia ja itsemurhaajia.

Siksi kerromme latteasti, ettei homma toimi. Voisimme asettaa alastoman minuutemme pölkylle ja pelätä itsemme kuoliaaksi, mutta emme halua epävarmuuden hetkellä olla toisen armoilla. Emme siedä sitä. Väsymme taistelemaan omassa suhteessa omaa Rakastamme vastaan, joka on osa meitä. Haluamme ulkoistaa tuon riitasoinnun sinfoniastamme.

Oikeasti emme edes itse ole harmoninen sävelkulku… Miksi suhteemme olisi sitä tai kumppanimme mukava pikku operetti? Olemme täynnä kummallisia sointuja ja säveliä, jotka huipputuottaja leikkaisi tylysti pois rock-oopperastamme.

Olemme epätäydellisiä ja etsimme puuttuvia palasiamme tästä todellisuudesta, jotka syntymämme ja aikuisuuden välissä pudotimme jonnekin. Niitä samoja paloja emme löydä ikinä, mutta voimme saada uudet upean väriset toisen osat itseemme. Sovittamista tarvitaan ja sisäistämishalua.

Oikeastaan suhteessa onkin kyse halusta ottaa toinen osaksi minua ja minuutta. Osa ja pala eivät tee koko pelilautaa. Ne ovat tärkeitä nappuloita, meidän omalla laudalla, jossa vallitsevat meidän omat säännöt.

Kahden lautapelin liitto on mutkikas, mutta kiehtova matka, joka naurattaa ja ärsyttää, ilahduttaa ja vihastuttaa. Tekee mieli luovuttaa ja repiä pelit irralleen, pakata omiin laatikoihin ja kirjata puuttuvat palat.

Ymmärrettävyys maistuu hyvältä.

Jostakin syystä moni pelkää minua.

Monelle tämä fakta on huvittava.

Näiden yhdistelmä on toki mielenkiintoinen, mutta myös osoittaa minun henkilöprofiilin haitallisen monipuolisuuden.

Olen herännyt ajatukseen, että minun esitystavassa on jotain, jolla luon uhkaavan ilmapiirin tilaan – jos tarkoituksena on saada jotain aikaan isommalla porukalla, aikarajassa ja olen itse johtajana tilanteessa.

Uhkaavuus tekee ihmisille pelkoreaktioiden kautta kaksi asiaa:

1. Korkean tason kognitiiviset prosessit (esim. luovuus) sammuvat (mm. etuotsalohko aivoissa)
2. Alkaa valinta kolmesta alkukantaisesta toiminnasta: taistele (fight, voi olla henkinen, fyysinen tai muu), pakene (flight, juokse pois, etäänny henkisesti), jäädy (freeze, ole kuin kuollut hiljaa ja liikkumatta, ettei sinua havaita) (ns. liskoaivot, limbinen järjestelmä ottaa ruorin käteen)

Pohdin äsken, että minut tavatessaan moni ihastuu kykyyni luoda yksinkertaistettuja malleja ja selittää arvailemalla ihmisten toimintaa. Hieman myöhemmin tämä alkaa – melkein aina – vituttamaan todella paljon.

Tämä saattaa johtua siitä, että alkutilanteessa vaikutan fiksulta, mielenkiintoiselta ja ”samanmieliseltä” kuuntelijan kanssa. Kuljemme ikään kuin samoja polkuja ja vaikutamme hengenheimolaisilta.

Myöhemmin arvailuni kohdistuu myös keskustelukumppaniini (enenevässä määrin jossain kohtaa) ja riippumatta siitä ovatko ne oikein tai väärin – ne loukkaavat ihmisen itsemääräämisoikeutta. Asiaa ei paranna ”Ei pidä paikkaansa”-vastauksen saadessani mallin korjaaminen tai toisen ajattelun virheellisyyden osoittaminen.

Isäni tapasi sanoa, että äitini ja minä voidaan puhua musta valkoiseksi halutessamme. Tämä on erittäin häiritsevä havainto varmasti monelle, koska se luo epäluotettavan kuvan.

Erityisen mielenkiintoista toki isäni kommentissa on, että hän olisi halunnut pystyä siihen ja inttämällä usein yrittikin. Monen ihmisen kanssa se toki onnistuikin ja tuli mielikuva erinomaisesta kyvystä perustella ja kuljettaa mielipidettä – hänelle itselleen siis. Tällaisen mielikuvan saatuaan, ihmisen oma ylpeys sotkee arviointikyvyn.

En halua firman käytävän puttipaikalla lyödä palloa enää, kun olen jo kahdesti upottanut sen sisään ykkösellä. Tiedän selitteleväni epäonnistumiseni jollain ulkoisella seikalla, jos en seuraavaksi onnistu.

Haluamme hämmentyä turvallisessa ympäristössä ja päättää omista merkityksellisistä asioistamme, jotka herättävät tunteita.

Jostakin syystä kuljetan syvemmän tutustumisen jälkeen ihmiset vähemmän turvalliseen tilaan. Tämä on siis ohimenevä vaihe – ollut ainakin kaikilla, jotka ovat malttaneet mielensä – mutta moni on jättänyt homman sikseen tässä vaiheessa. Olemme eronneet, emme ystävinä – eikä ääneen sanoen. Tuuli on vienyt ystäväni ja minä en ole ääntä nopeampi.

Nykyinen teoriani: ihmiset eivät koe pääsevänsä turvaan enää ajatustensa kanssa. Mikään piilopaikka ei ole riittävän hyvä. Pääsen koskemaan ajatuksia ja tunteita ilman lupaa.

Olen pahempi kuin rosvo, koska tulen ikkunaa rikkomatta sisään. Minulle ei voi aluksi olla vihainen, vaikka hipelöin mummon perintövaasia, koputtelen seiniä, otan valokuvia, tuijotan makuuhuoneeseen, käyn saunassa ja grillaan terassilla pihvin, jonka otin jääkaapista.

Minä ajattelen liian nopeasti, että olemme ystäviä ja tervetulleita aina toisillemme kylään. Vaihdoimmehan jo kertaalleen henkilökohtaisia asioita.

Olimme hyvin musikaalisia molemmat. Hän soitti minulle kotonamme Jenni Vartiaisen ’Toinen’ -kappaletta:

Kuka hullu nyt kyljessänsä kyytä hoivaa

Mustako tuli tää, joka ei tunne ees häpeää
Se jolla kestää pää sitten kun kaikki tää leviää
Katso, vielä sä et tunne yhtään mua

En ollut siinä, en ees ajatellut sua
Sanomatta itsestään sen täytyy kohta paljastua
Mä en kerro totta kellekään
Et vieläkään tiedä, mulla on toinen mies

Ja kysyi myöhemmin, miltä se tuntui, siis oikeasti, kun soitti kappaletta ja samaan aikaan petti. Vastasin myös rehellisesti miten pärjäilin… raapiessani sängyn lakanoita polvillani lattialla. Vieläkin puistattaa se tunne, jonka muistan edelleen noin 10 vuotta myöhemmin.

Minä taasen soittelin vielä Jennin julkaisematonta ’Nettiin’ -kappaletta. Toki on hyvä huomata, että tämä minun osuus on vitsi ja hänen ei ole. Sen verran konkretiaa asiassa on, että hän itse kysyi minulta: ”Ethän aio nyt kostona julkaista ja väärinkäyttää aineistoa, jota meille oli kerääntynyt?”. Vastasin rehellisesti, etten tiennyt vielä varmaksi sanoa, kun juuri olin havainnut hänen käyttäneen minun meille ostamaa kondomia aivan muualla.

Tuli soitto ja ilmoitus, että ovat tulossa käymään. Illalla. Oli kyllä mielenkiintoinen asetelma. DVD sanoi, että naks ja poks. Sitten menikin vähän vaikeammaksi painostusleikiksi, kun aineisto oli tallennettu levypalvelimelle (suoratoistoa tukemattomana levykuvana nimettynä aivan toisin kuin ”kotiporno vol.1”, muiden varmuuskopioiden seassa, kun joku nörtti mietti tätä kuitenkin).

Olin jo poistamassa palvelin kopioita, kun tuumasin sitten kaksi asiaa:

1. Uuden miehen hyvinvointi, eikä hänen lammasmainen avustaminen, kiinnostanut minua tippaakaan,
2. Minä päätän itse mitä teen aineistolle ja milloin.

Turhaa oli todeta mitään hyvinvointiin liittyen, koska mies oli kokeneempi ninja ja siksi avovaimoni häneen haksahtikin. Superstarat olivat hänen juttu. Olisin menettänyt tiukassa tilanteessa kyynärpääni liikuttamisen todennäköisesti loppuiäkseni.

Tallennus, käyttö ja säilytysasiat juontivat juurensa suhteemme alkuun, jossa monen mutkan kautta kävi ilmi, että voidakseni osoittaa oman sitoutuneisuuteni minun tuli polttaa edellinen suhde pois käsistäni – kirjaimellisesti. Sen tein. Ja uuden eron tullessa kaduin. Myöhemmin ymmärsin, että toimin kuitenkin oikein, koska elämäni nainen ja sielunkumppanini oli löytynyt – siihen halusin panostaa ja vanha ei ollut enää tulevaisuuteni.

Halusin itse tällä kertaa pohtia homman rauhassa. Mihinkään kiirettä, kun ei enää ollut. Katsoin vielä muutamia juttuja ja muistelin ihan käsin kosketeltavasti yhteisiä hetkiä. Keskustelimme asiasta ja homma tuntui minustakin jo niin vääristyneeltä, että heitin kamat mäkeen ja ilmoitin shift+delete -toimintojen (mene suoraan unholaan kulkematta roskakorin kautta) päättyneen.

Olin helvetin fiksu.

Annoin ja otin itselleni ne oikeudet, jotka kullekin kuuluivat – enkä ylittänyt niitä. Ja olin rehellinen.

Vasta nyt vuosikymmen myöhemmin ymmärrän olleeni itse asiassa hyvin kypsä yrittäessäni palauttaa itsemääräämisoikeuden kokemuksen itselleni. Häpesin – ja häpeän edelleen – pelon ilmapiirin lietsomista, enkä ymmärtänyt katsoa asiaa jälkikäteen kokonaisuutena: Mitä minä tein, pohdin ja jätin tekemättä.

Jäin jotenkin jumiin siihen, ettei ketään tulisi kohdella siten, kuin pettäjääni kohtelin. En toiminut arvojeni mukaisesti, yrittäessäni pitää omia puoliani. Tämä oli jonkinlainen vastareaktio kyvyttömyydelleni suojella itseäni hetkeä aiemmin antaessani kaikki hänen haluamat tavarat, muuttoavun ja hellyyden. Minun piti lohduttaa häntä erotessamme. Tämän hän myönsi ihan rehdisti, kun kysyin asiasta.

En siis ollut hirviö, joka kuvittelin olleeni. Synkimpiä elämäni hetkiä se kyllä oli. Sitä en yritä paeta.

Tuohon aikaa oli uusi muoti-ilmiö netissä, jossa petetyksi joutuneet verkkosivustotekniikoita hallitsevat miehet kirjoittivat koskettavan tarinan ja julkaisivat entisistä kumppaneistaan heidän vartalonsa pala kerrallaan paljastavia kuvia – kuin peruskoulun kielentunneilla piirtoheitinkalvoa pihistelevä opettaja konsanaan.

Eteneminen toimi esim. sähköpostiosoitteita antaen. Eli kutsuttiin muita vääryyksiä omasta mielestään kokeneita miehiä alttarin luo uhraamaan näitä seitsemättä Raamatun käskyä rikkoneita langenneita enkeleitä. Ja voin sanoa, että kauppa kävi monella. Vaikka miehet siis tulivatkin katsomaan ei-kaupallisen-naisen pornoa ja kostamaan kaikkien petettyjen miesten puolesta siinä samalla. Kostamisen viehätyksestä voit lukea vaikkapa Dan Ariely: ”Predictably irrational” ja ”Upside of irrationality”.

Minulla oli teknologiat ja osaaminen hallussa. Oppikirjaesimerkki pettämisestä. Hain siirron läheisempään palveluspaikkaan, jotta voisin tulla kotiin mahdollisimman paljon ja tulinkin. Jokainen iltavapaa ja viikonloppu tuli vietettyä sen oman mussukan kanssa kuten oli suunnitelma. Nainen aloitti uuden harrastuksen, ihastui ja harrasti sitten lopulta muutakin.

Miksi en sitten tehnyt, kuten verkkotekniikoita opiskelevan luokkamme keskusteluissa pohdittiin muiden tehneen?

Minusta kenelläkään ei ole oikeutta häpäistä toisen vartaloa ja seksuaalisuutta. Olen tehnyt niin paljon töitä naisten ulkonäköongelmien ja itsekriittisyyden kanssa, että tämä on aivan helvetin iso ongelma jo ilman miesten kostoristiretkiäkin.

Minua ei petetty meidän makuuhuoneen takia. Hän kasvoi minusta yli. Minä tyhmä autoin siinä. Se olisi voinut olla unelmasuhteeni, totta helvetissä laitoin kaikki munat samaan koriin ja pumppasin hänen psyykettä terveeseen itsekunnioitussuuntaan minkä kerkesin. Pidin lähellä ja turvassa aina. Hän oli elämäni tärkein henkilö ja asia.

Joo’o moni miettii, että olen vitun tyhmä käytettyäni vuosikymmenen tämän asian jumppaamiseen. Mutta jokainen, joka on ihan oikeasti hengitellyt oman sydämensä pölyä tietää, ettei se haju lähtenyt vaatteista pesemällä.

Minulla on ollut kaksi alitajuista ratkaisematonta estettä voidakseni tietää tulevani isääni paremmaksi mieheksi:

1. Isäni
2. Omat tekoni

Omista teoistani tämä pettämiseen liittynyt pimahtamiseni oli minulle raskas ja järkyttävä kokemus, en koskaan kuvitellut meneväni niin sekaisin ja menettäväni tasapainon täysin. Onnellisia ovat ne, jotka eivät tuollaista kuviota koskaan koe. Toisaalta minusta voi nyt tulla jotain eri tavalla vahvaa. Nyt uskon aidosti, että en vastaavassa tilanteessa joudu punnitsemaan asioita yhtä epämääräisesti, vaan pystyn käsittelemään epäonnen kuin sellainen mies, joka haluan olla aina.

Minulla on vielä ainakin 2 keskeneräistä asiaa tähän edellä pohtimaani suhteeseen liittyen, mutta iloisesti voin todeta vapautuneeni. Keskeneräisyyksiä on useaa laatua 🙂

Ymmärsin, että puhun usein ns. toisen kautta itselleni. Käymme yhdessä läpi jotain asioita ja kuin salaa kerron myös itselleni omia tunteitani auki.

Osaan siis puhua usein ns. ajattelematta sanojani lainkaan. Toisaalta pohdin usein todella paljon kaikkea. Viisaimmillani ja häpeällisin olen ollut antaessani sanojen valua ulos ilman sensuuria.

Tästä syystä keskusteluympäristö ja ihmissuhde, jossa minua ei tuomita – on niin tärkeä. Tarvitsen sen kokemuksen, että minut hyväksytään. Jos minut tuomitaan, häpeän. Palaan tukikohtaani ja totean joukoille: ”Olimme oikeassa, meitä ei haluta sinne.”.

Mikä siinä on, että teemme olettamuksia pelkojemme kautta ja sitten aina haluamme hankkia todisteita sitä tukeaksemme? Miksi meille on niin tärkeää olla oikeassa? Miksi oikeassa oleminen on tärkeämpää kuin onnellisuutemme?

Oikeassa olemista voi hallita oikeastaan todella helposti omassa päässä. Sitä voi suitsia ja muokata tarvittaessa. Tästä on tuhansia esimerkkejä. Yksi mielenkiintoinen tilanne oli, kun eräs vanhempi lääkäri ohjeisti leikkaustoimenpiteen väärin ja diagnoosia tarkistaessa hän väitti, että se on kirjattu väärin. Siis hän muisti leikkaussalissa tilanteen väärinpäin ja toimenpidettä suorittava nuorempi lääkäri yritti kertoa, että leikkaus pitäisi tehdä – vanhemman lääkärin oman lausunnon mukaisesti – oikealle puolelle, eikä hänen nyt ehdottamalle vasemmalle puolelle. Vanhempi lääkäri: ”Kuule kyllä minä tiedän kumpaa puolta tässä pitää leikata, kun minä itse henkilökohtaisesti tein diagnoosin.”.

Jos kuuntelija hyväksyy ajatukseni, pitää minua ja mieltäni kiinnostavana tai harvoissa tapauksissa ”ihan normaalina” – olen tosi kiitollinen. Kenenkään ei tarvitse olla samaa mieltä kanssani, mutta jos en saa sanoa ajatuksiani auki ilman silmien pyörittelyä, kauhua, halveksuntaa tms… Se vaikuttaa minuun. Olen käynyt niin monta keskustelua elämäni aikana, että en itke, jää sanattomaksi tms., vaikka joku sanoisi ”pahasti”. Olen hyvin herkkä kuitenkin sisältä.

Toisen kuuntelevat korvat ja lempeä hengitys ovat todella arvokkaita minulle 🙂