Rakkaudesta

Tällä hetkellä labyrinttiä – tai hiirulaista siellä juoksemassa -muistuttava mieleni palaa jatkuvasti kysymykseeni, jonka loin jonkun aikaa sitten: ”Eikö rohkea asioihin tarttuminen ole aina ollut parempi ratkaisu lopulta?”.

Olen pyrkinyt etsimään sille vastinparia, koska asioita voi aina katsoa useasta kulmasta. Yksi vaihtoehto olisi kysyä: ”Mitä hyvää olen koskaan saavuttanut väistämällä jotakin?”.

Totuus on, että olen ollut uhkarohkea, tyhmänrohkea ja turhan rohkea. Olen törmännyt seiniin, joiden olemassa olosta en ole tiennyt. Juoksuenergiani siirtyessä nenääni, joka suuntautuu seinän suuntaiseksi – en ole voinut pitää itseäni kovin älykkäänä.

Mitä sitten?

Mitä sitten, vaikka henkinen nenäni on kuin pikkujoulukauttaan tilauspukkina jatkavalla – janoisella ja taitavalla freelancer viihdyttäjällä? Virheitä välttämällä voi pärjätä, mutta ei kasvaa.

Pitää löytää lisää pullanmuruja täältä labyrintistä, koska niiden avulla virheliikkeet annetaan anteeksi ja suorituskyky kehittyy. En muistanut miten labyrinttiä dominoineen Minotauruksen ja sen uhrien tarina päättyi lopulta.

Theseus surmasi pedon rakkauden, verkostojen, kylmähermoisen älynsä ja fyysisen suorituskykynsä avulla. Theseuksen teknologiaosaaminen rajoittui lankakerään, Minulla sitä osaamista on enemmän, joten otan taas härkää sarvista. Hoplaa!

Onko arvostuksemme jotenkin kuluva luonnonvara? Miksei sitä jaeta ja miksi se jopa otetaan pois – tai muistellessa vähätellään, jos siitä on jo aikaa, eikä enää olla tekemisissä. Onko se todella meiltä pois? Pitääkö meidän bumerangin tavoin saada antamamme arvostuksemme takaisin, voidaksemme osoittaa se parempaan paikkaan?

Emme menneisyydessämme osanneet antaa sitä oikeaan paikkaan ja nyt menetettyämme sen tunteen, joka meillä oli – haluamme yliviivata ja päivittää arvostustaulukkomme? Tästä johtuen kirjoitin otsikoksi: menneityys.

Tajusin tänään, että kyse on kunnioituksesta ja arvostuksesta itsessään. Nämä pitää olla rakennettu erittäin syvään, jota suurimmalle osalle ihmisistä ei voi tehdä lyhyessä ajassa. Eli mikäli ihmissuhde alkaa hyvin voimakkaasti, se vaatii intensiivistä ja ”suojattua” aikaa syventyä, jotta ihminen ei tulisi jossain kohtaa katumapäälle omista ”liian kauniista” sanoista.

Erikoinen tämä mekaniikka joka tapauksessa on. Harvoin olen sanonut jotain kaunista ja ottanut sitten takaisin. Olen sanonut monestikin rumaa ja ottanut takaisin. En valitettavasti edusta enemmistöä tässä asiassa. On ilmeisesti helpompi ankkuroitua ajattelemaan, että ”sen minkä sanoin – sanoin – ja jos minusta siltä tuntui – ei minun pidä järkeillä sitä pois ja pyytää anteeksi.”. Tämä rumasti sanomisissa.

Entäpä positiiviset? Voimakkaan positiiviset ja henkilökohtaiset sanat, esimerkiksi seksuaalisuuteen tai romanttisuuteen liittyen, ovat käsitykseni mukaan monille sitten sellaisia, ettei niiden arvoa haluta nakertaa markkinoille lasketuilla arvopapereilla. Ne pitää mitätöidä, jotta niiden liikkeelle laskemisen jälkeen tulleet tapaukset saisivat riittävästi arvoa osakseen.

Kummallista täytyy sanoa. Pitää tutkia asiaa enemmän.

Ahvenanmaa demilitarisoitiin, kun haluttiin estää Suomen kyky dominoida Itämerta kriisitilanteissa. Saarta ei saa varustaa sotilaallisiin tarkoituksiin lainkaan. Suomi omistaa sen, mutta ei omista päätösvaltaa sen asioihin itsenäisen valtion tavoin.

Päätöksessä tarkalleen ottaen todetaan, ettei kukaan saa koskaan miehittää ko. saarta ja sitä ei saa käyttää estämään liikennettä Itämerellä.

Tällaisia sopimuksia ei tietenkään kunnioiteta kriisitilanteissa, mutta sellaisia kuitenkin sovitaan valtioiden kesken. Ihmiset eivät tällaisia sopimuksia juurikaan solmi, vaikka juuri tällaiset sopimukset olisivat arvokkaita.

Joulu esimerkiksi tulisi olla demilitarisoitu. Kenenkään ei tulisi käyttää sitä mihinkään agendaan ja sen pitäisi olla suojattua aikaa, jossa kaikki voisivat tuntea itsensä turvallisiksi. Usein emme ole kuitenkaan ehtineet keskustella asioista riittävästi ennen joulua. Sitten niitä nousee siihen kinkun viereen pöydälle.

Olen valitettavasti käynyt keskustelun useammin kuin kerran, jossa on yritetty purkaa tulehtunutta tilannetta laihoin tuloksin. Kun pyydetään, ettei kumpikaan syyttäisi toista – mutta samalla kuitenkin kertoisi oman tunteensa – jotkut eivät ymmärrä.

Joillekin on tärkeämpää kertoa oma näkemyksensä ”tarkasti”, kuin kunnioittaa aseettomuutta. Sitä tietenkin toivotaan toiselta, mutta itse puhuessa se on toisarvoista.

Ei ole kauaakaan, kun eräässä keskustelussa kuuntelin rauhallisesti kuinka minulle sanottiin ihan kirkkain silmin: ”Meidän vaikeudet johtuvat siitä, että sinulla on niin negatiivinen asenne minua kohtaan.”.

Kaikki fiksut ihmiset ymmärtävät tuon virkkeen nähdessään, että siinä paetaan vastuuta ja syyllistetään toinen täysin yhteisestä ongelmasta. On vaikeaa käydä rakentavaa ja kunnioittavaa keskustelua tulehtuneessa tilanteessa, kun valkoinen lippu kädessä pitää pelätä toisen kostoa.

Jotkut eivät ymmärrä, minkä takia heidän totuutena näkemä asia, pitäisi jotenkin sanoa toisin. Jos ei ymmärrä, että ihmissuhdeongelmissa on aina kyse kahdesta ihmisestä, voi olla mahdotonta lähteä avaamaan tilannetta. 

Aseettoman vyöhykkeen luominen ei onnistu, jos edes toinen pitää perusoikeutenaan ”puolustautua” ja kertoa ”oma näkemyksensä totuutena”.