Kategoria: Vinkit

Muistan usein tilanteen, jossa joukkio nuoria miehiä kitisi kadulla melko äänekkäästi, että sinkkuja sorsitaan asumisessa: ”Yksiön vuokra on melkein yhtä korkea kuin kaksionkin – miks parisuhteessa elävät saa kaiken niin paljon helpommalla?”.

Että näin. Onhan siinä osa tottakin. Esimerkiksi TV ja 1000-watin stereot ovat hankintana kaksistaan edullisemmat – henkilölle jyvitetyltä kustannukseltaan. Oikeastihan hinta on perheyksikköä kohden aivan sama, riippumatta ruokittavien suiden määrästä.

Pohdiskelin tätä konseptia sitten kotitöiden suhteen. Ajattelin aluksi, että parisuhteessa toisen osapuolen pitää todella olla täysi nolla kotitöissä, jotta hän on oikeasti enemmän haitta kuin hyöty. Yhdenkin ruohonleikkuukerran nettoarvo on toiselle osapuolelle +1kpl ruohonleikkuun verran vapaa-aikaa lisää, vaikka itse pitäisikin leikata nurmi 5krtaa kesässä.

Astianpesukoneen tyhjennyksessä on melko yhdentekevää onko kone pakattu äärimmilleen vai onko se puolityhjälla sinkku-layoutilla täytetty. Aloituskustannus henkisellä puolella on kovin kuluerä.

Siivouksessa vaikkapa pelkästään matot puhdistava yksilö keventää taaskin puhtaanapidon ajankulua. Henkilön pitää pelata suojalkapalloa ja kävellä suoraan kentältä sisään, jotta hänen likakuorma aktivoi extra-siivouskertojen tarvetta. Todennäköisempi muutos on harrastuksen vaihtaminen, kotiintuloprosessin muokkaaminen tai vaikkapa sinkkukaverin saunan kautta kotiin lyllertäminen.

Ruuanlaitto onkin hieman monimutkaisempi. Teknisesti ottaen väsäämällä patojen ja pannujen maksimitilavuuden verran ruokaa aina, saa maksimi tuotto-panos-suhteessa apetta Arabian astiastolle. Teoriassa, jotta toinen olisi kustannus-sijoutus-suhteessa järkevä tiimiläinen, hänen tulisi tehdä ruokaa joka toinen kerta.

Todellisuudessa kaikki sinkkuruuanlaittajat tietävät, että on paljon ruokia, jotka eivät vaan yksinkertaisesti toimi neljäntenä arkipäivänä lämmitettynä. Erilaiset pakkauskoot tulevat tarjolle useammalla ahmatilla, kuin yksistään megahalleja kiertäessä. Todellisuudessa marketissa palaa enemmän rahaa sinkkuna tuotteisiin, joilla ei nosteta vielä elintasoa.

Säilytystilaa – puoliksi jaetulla asumiskustannuksella – on enemmän euroja kohden, joten esim. megajättisäästöperhekokoisia vessapaperipakkauksia jne. tulee herkemmin ostettua. Sinkku katsoo ko, pehmopaperikuutiota uteliaana, mutta toteaa itsekseen: ”Tuo rullavuori olisi muuttokuormani kruunu… Taidan tyytyä pienempään… vaikkapa tuohon kuuden rullan versioon…”.

Joka tapauksessa: ”Mun olis niin paljon helpompaa yksin!” -lausunnot ovat jokseenkin kyseenalaisia. Niiden kaikupohja on tietenkin se, että jokaisen ihmisen pitäisi ns. vähintään siivota, tehdä ruokaa jne. Eli jos toisen panos yhteisessä kodissa alittaa ns. sinkkuperustason, on hän automaattisesti loinen ja häntä saa – ehkä jopa pitää – paukuttaa tästä asiasta aivoihin.

Matemaattinen ongelma tulee yleisimmin siivouksessa ja vaikkapa ruuanlaitossa. Toiselle riittää imurointi kerran kuussa ja pääasiallisesti lämmitysohjeet sisältävät ainesosaluettelot. Tällöin molemmat voivat kyräillä tahoillaan: ”Mun olis niin paljon helpompaa yksin…”.

Ilomielin vapaaehtoisuutensa mikrolämmittäjäksi ja 1imurointi/kk ilmoittavalle henkilölle ei nimittäin kiitosta heru, edes silloin, kun toinen ei osaisi sitäkään. Ne eivät yksinkertaisesti muodosta minkäänlaista ”Vau”-efektiä. Samasta syystä yhden häikäisevän gourmet-illallisen tekevä kumppani saa melko monta arkiruoka-ilmaiskyytiä anteeksi.

Teknisesti ottaen taloudessa, jossa naisen siivouskäsitys on luonteeltaan miehen vastaavaa tiukempi (ottamatta kantaa näiden talouksien suhteelliseen osuuteen ja naisen siivousosaamiseen tai -motivaatioon) – olisi miehen tuotto-panos-strategisesti ajatellen paras siivota koti aina silloin tällöin yllätyksellisesti Eviran pistokoetarkastuksen läpäisevään kuntoon.

Oliko se kumppanini vika, että ruukkuyrttejä yöpakkaselta turvaan siirtäessäni merkkipaalu takertui oviverhoon ja mullat lensivät pitkin kodinhoitohuonetta? Tai siirtyessäni eteenpäin kohti määränpäätäni, sain vain vaivoin pelastettua pestyt talvivaatteet maahan putoamiselta?

Siinä miettiessäni, selällä estäen vaatteita putoamasta, katselin multaa kaakeleilla. Pyyntö siirrosta, verhon haluaminen oviaukkoon tai vaatteiden jättäminen roikkumaan tielle – kaikki antoivat perusteet avata sanainen arkku. Se, että moni olisi tehnyt niin, ei tehnyt siitä kuitenkaan oikeaa tai perusteltua.

Faktaa oli, että minulla oli kaikki edellytykset havaita molemmat esteet ja suunnitella reittini paremmin. Olisin voinut tehdä siirron kahdessa osassa, jolloin tilannehallintani olisi ollut parempi. Ei. Ongelmani eivät olleet kumppanini vika.

Ihan oma vikani, kun en suunnitellut hommaa paremmin. Ihan turha alkaa syyllistämään toista hyvää tarkoittavista asioista, jotka nyt sattumalta aiheuttivat minulle hankaluuksia.

Meillä on tapana parisuhteissamme kasata ongelmallinen mielentila ja sitten mitä eksoottisimmilla syillä alkaa kaataa tätä oloamme kumppanimme harteille. Se on väärin. Epämiellyttävä tunne on ihan oikea, mutta purkutapa on väärä.

Miksi se muka on niin vaikeaa, alkaa vaan puhua muodossa: ”Hei mulla on vähän hankala olo… Yritän palauttaa mieleen niitä juttuja, jotka on tän aiheuttanut… Siis sinusta riippumattomia juttuja…”. Eikä pyöritellä omassa päässä ko. oloa, kunnes oma mieli keksii jotain älyttömiä syitä alkaa syyttää toista.

Aina niitä perusteita löytyy.
Ja usein ne ovat ihan tekaistuja tai aseteltuja ns. planted evidence… Olemme jo päättäneet syyllisen ja se emme aio olla me itse. Sitten vaan tulkitaan erinäisiä ”johtolankoja” sopivasta näkökulmasta ja jopas raudat koristavat kumppanimme ranteita. Eikä silleen hyvällä tavalla.

Jos sinulla on taipumuksia pureutua kumppaniisi henkisesti kuin terrieri, älä päästä itseäsi sitten yhtään helpommalla oikeusjuttujesi tutkinnan kanssa. Ole oikeudenmukainen ja reilu molemmille. Se on parempi strategia, kuin olla vittumainen kummallekin osapuolelle – jopa toisen puolesta.

Anna mahdollisuuksia ja tue hyvää toimintaa. Tätähän ne kasvatuskirjat aina mainostavat, olipa kyse lapsista tai lemmikeistä.

Latinan kielisen lauseen historia on mahdollisesti erittäin vanhaan sodankäyntitilanteisiin liittyvältä ajalta, jossa sodan uhalla oli merkittävä painoarvo. Status Quo tarkoitti tällöin tietyllä tavalla tilaa, joka oli itsessään hyvä asia ja tavoiteltu tila, jossa oli mukava olla. Tila olisi jatkunut, jos sotaa – tai sen uhkaa – ei olisi ollut.

Nykyisessä globaalin maailmantalouden ja kaoottisen markkinatalouden maailmassa ’status quo’ on muuttunut kirosanan muotoon, jota viljellään, kun halutaan jollakin tavalla ilmaista hienolla tavalla jonkun olevan idiootti ja/tai vallanhimoinen mulkvisti. ’Status quo’:n merkittävä alkuperä viite on juuri vallan säilyttämisessä, jossa sitä minustakin tulisi nykyään käyttää. Etenkin sellaisissa vanhoillisissa organisaatioissa, joissa puhutaan yhteisestä hyvästä, mutta ei tehdä toimenpiteitä sen eteen.

Vallitsevan olosuhteen, tilan ja rakenteen viittaus antaa kuitenkin merkittävän viitekehyksen aikakautemme yhdelle tärkeimmistä asioista: Oppimiselle.

Mikä on nykyisen vastakohta? Niin. Sitä ei itsessään ole, koska nykyisyyteen liittyy merkittävällä tavalla menneisyys, koska monen mielestä voidaksemme kehittyä – tarvitaan menneisyys. Noh, nykyisyys ollakseen erilainen kuin menneisyys, siinä pitää olla jotakin erilaista kuin edeltävässä aikakaudessa. Suurin osa antropologeista jne. eivät tykkää ajatuksesta, että olisimme kiertävä trendipelleporukka, joiden ajatukset kiertävät kehää. Ihmisellä on luontainen halu kehittyä ja kuvitella kehittyvänsä.

Olipa se kehittyminen sitten niin naurettavaa tasoa, kuin ansiotaso tai vaikkapa koulutustaso, mutta ihmisellä on luontainen tarve ajatella, että juuri minun elämässän minä olen edennyt. Olen pystynyt murtautumaan edellisestä vallitsevasta olotilasta uuteen – parempaan. Olen parempi ihminen ja se on omien ponnistelujeni ansiota.

Olen useasti haparoivin sanakääntein yrittänyt puhua siitä, että minun lähtökohtani oman – samaa sukupuolta olevan – vanhempani puolelta eivät ole parhainta tasoa. En ole yrittänyt pimittää tätä tietoa keneltäkään, mutta tänään ymmärsin mitä yritän sössöttää niissä lukuisissa kitisevissä lausunnoissani, joita esitän erityisesti päihtyneenä. Haluan sanoa, että olen tehnyt paljon töitä sen eteen, etten ole vallitsevien olosuhteiden – siis oman isäni – kaltainen.

Olen eri ihminen. Kuuntelin tänään Pauli Kohelon äänikirjan loppuun ja hän vitsikkäästi tuumasi, että itsensä löytämisen avain voi olla, kun poissulkee ne, jotka ei ole. Hän itse tuumasi, ettei ole mm. Jim Morrison. Todellisuudessa suurimman osan mieshenkilöiden mielenmaisema ei ole riittävän erilainen, että hän voisi yksiselitteisesti sanoa olevansa erilainen kuin oma isänsä oli. Ehkäpä homoseksuaaleilla tai muilla helposti mitattavilla ominaisuuksilla olevilla miehillä tämä onnistuu, mutta ei muilla.

Mies pystyy poissulkemaan elämästään monia mieshenkilöitä. Minä esimerkiksi voin poissulkea musiikkimaailman idolini Lars Ulrich ja Marilyn Mansonin. Minussa ei ole heidän ydinidentiteettiään: tavoitetta toteuttaa itseään taiteellisesti ja uhrata asioita sen eteen. Minä en ole uhrannut taiteen eteen oikeastaan mitään. Minä olen ollut taiteellinen, kun se ei ole vaatinut uhrauksia.

Mikä erottaa minut isästäni? Ei näennäisesti mikään. Kukaan kuka tuntee minut ei aukottomasti, konkreettisesti, täysin kiistattomasti voisi sanoa, mikä erottaa minut isästäni. Kuitenkin lohdullisesti tiedän, että moni sanoisi, etten ole isäni kaltainen. Mies on kuitenkin luonteeltaan faktoihin uskova ja ei ota tällaista ”fiilis”-pohjaista lausuntoa sellaisena, jolla mentäisiin oikeuteen ja voitettaisiin.

Minä tiedän paljonkin asioita, jotka erottavat minut ja isäni toisistamme. Puhuin tänään viimeksi sellaisen ihmisen kanssa, joka tuntee isäni hyvin ja hän sanoi, etten saisi koskaan puhua tästä asiasta. Hän sanoi, että isäni on hänen hyvä ystävänsä, mutta hän on isäni toimintamalleja vastaan. Sain kuulla näistä asioista ja sanoin oman mielipiteeni.

Huomasimme olevamme asiasta samaa mieltä. Kerroin kuinka olin hänen kanssaan samaa mieltä monista asioista. Henkilö vitsaili, ettei hänen tarvitse puhua mitään, kun tiedän asian, mutta sanoin, että kaikki nämä hetket ovat tärkeitä, koska en voi tietää ovatko ne vain omassa päässäni. Sanoin arvostavani muita mielipiteitä, mutta en sanonut, että ne ovat arvokkaita juuri siksi, että ne lopulta määrittävät kuka on oikeassa: minä vai isäni.

”Jos minä isääsi yhtään tunnen” – oli lausahdus, jolla viitattiin suoraan minun ominaisuuksiini. Lausahdus viittasi minun arvomaailmassani negatiivisiin asioihin ja täytyy sanoa, ettei moni taida elämäni aikana ymmärtää miten syvältä nuo lauseet viiltävät minua. Lausahdukset ovat ”hyvässä hengessä” ja ”mieheltä toiselle”, mutta niihin liittyy pakotteita.

Kukaan mies, joka on onnellinen omassa elämässään ja elää sellaista elämää, jota heidän kumppaninsa haluaisi heidän elävän – ei heittele noita lausahduksia. Se on surkeaa, mutta niitä täytyy ymmärtää. Eli mies heittää niitä sen takia, että on johonkin omassa elämässään tyytymätön. Niitä ei tarvitse ottaa henkilökohtaisesti, koska niissä on aina sellainen: ”Kun sinä olet niin nuori, niin sinä voisi elää sitä elämää, jota en valinnut elää.”.

Mieshenkilöt ilmaisevat tunteitaan aivan surkeasti. Sille ei ole adjektiivia, koska se on joku nollan ja raastavan masentavuuden sekoitus. Minä olen oppinut ilmaisemaan tunteitani prosentuaalisesti arvioiden merkittävästi paremmin kuin sukuni miehet. Tämä on asia, josta jaksan nillittää kumppanilleni, että olen kovinkin ihana ja hyvä mies. Tämä ei kuitenkaan näyttäydy samanlaisena urotyönä parisuhteessa, koska jos osaan siitä asiasta puhua – minun tulisi osata ratkaista ja hoitaa asia kunnolla.

En kuitenkaan osaa olla erinomainen tunneilmaisin. Teen virheitä jatkuvasti ja jaksan nyyhkiä, että olen siltikin parempi, kuin se porukka, jonka katseen alla kasvoin. Tämä ei naisia innosta, koska naiset osaavat laskea aina sen seuraavan askeleen, joka on vain ajan ja tajuamisen kysymys.

Esimerkiksi mies, joka on pätevä tekemään korkeampi palkkaista työtä ei ole kovinkaan arvokas siinä hetkessä, kun hän sen kovapalkkaisen homman saa. Nainen on puhunut asiasta liian pitkään. Nainen tuumaa, että miehestä ei ole mihinkään, koska tätä tarvitsi motivoida niin kauan nostamaan oma lapasensa ylös sanomaan: ”Minä haluan arvoani vastaavan position meidän organisaatiossa!”.

Suurin osa miehen arvostuksen saamisen mahdollisuuksista perustuu niihin hetkiin, että mies toimii ennen, kuin nainen turhautuu ja sanoo: ”Nyt on kulta pakko – tai muuten…”. Kun mies ajaa seinään itsensä ja liittonsa tällä tavoin, hänelle ei tule seppelettä päähän, punaista mattoa ja suitsukkeita. Hänelle tulee uusi mahdollisuus. Sen jälkeen aika käy vähiin, jos hän munaa senkin pakottamalla kumppaninsa painostamaan hänet eteenpäin matkallaan.

Täytyy sanoa, että on erikoista, kun äärettömän älykkäätkin naiset eivät ymmärrä miten monimutkainen mies on. Hänhän aivan selvästi pyytää apua ollessaan kärtttyinen. Yksinkertaistetusti mies voi tuoda naiselle lahjan asenteella: ”Pidä tunkkis!” ja jos hän onnistuu sen tekemään riittävän tökerösti: nainen ymmärtää sen. Auta armias, jos mies tekee sen jotenkin monimutkaisesti ja hienovaraisen vaikeasti… nainen luulee, että mies haluaa loukata naista ja on tietoinen omasta paskasta toiminnastaan sekä tunteistaan.

Todellisuudessa molemmat sukupuolet ovat aivan paskoja ilmaisemaan omia tunteitaan. Molempien suku/-osapuolten vastuulla on tunnistaa ja tunnustaa, että kumppanini on aasi. Hän ei osaa sanoa minulle niinä hetkinä, kun hänestä siltä tuntuu, että hän Rakastaa minua. Hän jotenkin onnistuu ärsyyntymään omasta kyvyttömyydestään ja vaikuttaa syyttävän minua.

Tämä ei ole totta. Tämä on valhetta. Tämä pitää ymmärtää ja harjoitella, ettei tähän kuoppaan kapsahda. Tämä on vain silmänlumetta ja osaamattomuutta tunnistaa, kun toinen on heikoilla. Helposti sitä lähtee mukaan tähän höpöhöpöön ja lietsoo syyttelyä. Mies, tai nainen, kaipaa aivan samaa asiaa. Rakkautta ja arvostusta.

Miksi emme siis antaisi sitä kumppanillemme? Haluammehan sitä itsekin? Voisimme olla se viisaampi, joka aloittaa positiivisen kierteen, mutta olemme niin säälittävän pieniä ihmisiä ja emme uskalla. On pakko uskaltaa, jos haluaa onnellisen ja tasapainoisen suhteen. Imekääpäs siitä sitten sitä haaroväliä, jonka koette liian pelottavaksi, Kiitos.

Olin johtamiskurssilla, jossa käsiteltiin mm. luottamuksen rakentamista. Luennoitsijana ollut naistutkija heitti melkoisen odottamattomasti: ”En tiedä teistä miehistä, mutta meillä naisilla on intuitio.”.

Luonnollisesti minähän olin hiljaa ja hymyilin… jonka jälkeen tietenkin huomautin, että intuitio on erittäin toimiva varsinkin silloin, kun aina sen osuessa oikeaan vahvistaa omaa kuvitelmaa ennustustaidoistaan: ”Mitä minä sanoin.”. Viittasin myös itseään toteuttavaan ennustukseen.

Tutkija mittaili minua katsellaan, nenänvarttaan pitkin, huvittuneena. Hän nosti suupieltään ja jopa hänen silmissään näkyi hymyn kare. Hän ei jatkanut aiheesta, vaan jatkoi varsinaista asiaa.

Heittämällä klassisin naisen intuitio lienee ”huonot vibat” jostain miehestä. Noh, jos nyt katsotaan aivan ensimmäisenä deittailujen ”onnistumista” eli tässä kohtaa ”happily ever after” lopputulemaa – todennäköisyys on melko surkea. Toisin sanoen: ”Minä ajattelinkin, että siinä miehessä oli jotain vikaa.” on aivan loistava ennustus – jopa silloin, kun pariskunta elää elämänsä loppuun yhdessä.

Kaikissa miehissä on vikaa. Juhlissa lusikoidessani herkullista piparimurupohjakinuskikermavaahtopuolukka -kakkua tuumailin siinä paikalle tuotua kermakakkua katsoessani, että miehet ovat kuin kermakakku: niissä on aina jotain pielessä, vaikka ne parhaansa yrittävät ja kenen tahansa käsistä ovat esille laitettu.

Eikä tietenkään edes lähimmäksi täydellisyyttä päässyt maistu kaikille. Jos sitä siis pääsee maistamaan. On eri asia jos vaan tuijottelee jonkun treenattua alavartaloa.

Noh, takaisin asiaan… Naisen intuitio on viheliäinen virhekuvitelma naisen itsensä maailmanhahmotuskyvystä ja ”nopeasta ajattelusta”. Intuitiossa yhdistellään sillä hetkellä saatua informaatiota – vanhaan jo tiedettyyn. Intuitio toimii alitajuisella tasolla ja ihminen ei osaa nimetä seikkoja, joihin hän perustaa intuitionsa.

Daniel Kahnemann, Nobel-palkittu tutkija, väitteli intuitiosta Gary Kleinen kanssa. Gary oli intuition puolustaja ja Daniel sitä vastaan. Daniel perusti arvionsa politiikantutkijoihin, pörssimeklareihin ja muihin heikosti statistisesti ennustustensa kanssa menestyneillä ammattiryhmillä. Gary puolestaan oli tutkinut paljon mm. palomiehiä ja vastaavia ammattilaisia, joiden pitää tehdä nopeasti päätöksiä ns. kenttätyöolosuhteissa.

Gary uskoi, että todelliset ammattilaiset tietävät asiantuntijuutensa rajat. Daniel tiesi, että moni höpöhöpö-ammattilainen kuvittelee tietävänsä, eikä tiedä tietämättömyyttään.

Pitkällisen prosessin tuloksena Daniel ja Gary tulivat siihen lopputulokseen, että intuitioon voidaan joiltakin osin luottaa sellaisten asiantuntijoiden kohdalla, jotka:
– Toimivat ympäristössä, joka noudattelee toistuvaa kaavaa ja on perusmuuttujiltaan ääreellinen (jopa palomiehet edustivat tätä, mutta esim. startup-yritys-enkelisijoittajat eivät)
– Työskentelevät tehtävässä, jossa he saavat toiminnastaan palautetta tulosten muodossa melko nopeasti (anestesialääkärin sanoessa: ”Jokin on vialla” muiden ammattilaisten tulee valmistautua toimimaan nopeasti)

Mielenkiintoinen ”väliinputoajaryhmä” oli mielenterveysammattilaiset, jotka oppivat joskus intuitiivisesti toimimaan asiakkaansa kannalta positiivisesti lyhyellä tähtäimellä, esimerkiksi rauhoittelemaan heidän vihanpurkaumaa oikealla äänensävyllä ja sanavalinnoilla. Pitkän tähtäimen asioita ei kuitenkaan voi vedellä intuitiolla.

Kiinnostuitko? Lue Daniel Kahnemann ’Thinking Fast & Slow’ -kirjan luku 22 ja jaksamisen mukaan sitten loput noin 40 lukua 😉

Toiset uskovat, että todellinen vetovoima ei päästä kappaletta irtoamaan ja toiset uskovat, että todellinen vetovoima ei pidä kappaletta staattisesti kiinni esimerkiksi gravitaatiopisteessä – vaan palauttaa kappaleen luokseen aina ennen pitkää.

Itse uskon jälkimmäiseen, kun puhutaan ihmisten välisistä suhteista. En usko, että aidossa kaksisuuntaisessa suhteessa tulisi koskaan niin kitkatonta ja vetovoimaltaan vakaata, etteivät kappaleet irtoaisi toisistaan lainkaan.

Magnetismi – monien yllätykseksi – on luonteeltaan heikkenevä ja se vaatii uudelleen varaamista säilyttääkseen voimakkuutensa.

Tämä kuvaa minusta Rakkautta ja Sielunkumppanuutta tavalla, joka tuntuu todenmukaiselta.

”Illalla mulla voi olla semmonen olo, että laitan putiikin kiinni – close – ja aamulla mä aattelen, että ompas paljon hommia auki – open.”
-Henna Kautto, IWELLO.fi

Jäin miettimään, että ehkä ihmisellä on rajallinen määrä paikkoja – slotteja – avoimille asioille. Jos ne alkavat olla täynnä, ihmiselle saattaa tulla pakonomainen tarve sulkea asioita.

Tunnistan ainakin kaksi muutakin strategiaa. Se, ettei koe avoimia asioita ongelmaksi ja olla tunnistamatta avoimia asioita. Ihmiset unohtavat. Jotkut jopa niin paljon, että vieressä seisojan silmiä kirvelee. Ajan multa huuhtoo asiat unholaan.

Jos kokee elämän oppimisprosessina, että elämän tarkoituksena on oppia ja elää se – elämäntarkoitus – on helppo ajatella asioiden kelluvan. Tavoitteelliset ihmiset tietävät, että asioilla on tietty elinkaari ja jotkut ovet sulkeutuvat ikihyviksi, kun niiden ohi kulkee.

Avaamalla asioita ja aina uutta, voi imeä uutuuden viehätystä itseensä. Kyllästää itsensä ihastuksella. Olla kuin syvänmeren kala, joka valolla viettelee saaliin hampaidensa väliin. Ihastus on lyhyt, mutta ei ihan aina niin repivä lopulta.

Avoimilla asioilla mässäily… Leipomisen aloittaminen ja kermavaahtokupin nuoleminen ennen kakun kasaamista… Avaaminen on hauskaa yleensä vain jos joku muu sulkee ja päättää projektin, merkitsee sen kansioon ja arkistoi pois näkyviltä. Sotkeminen maistuu monelle mansikkaiselta, kun joku muu siivoaa jäljet. Kaikki me tunnemme juhlijoita, jotka eivät osallistu siihen jälkipuoliskoon.

Jos avaa vain sen verran, kuin tietää voivansa sulkea – ei koskaan avaa uutta, jonka sulkupainetta ei tiedä. Krooniset avaajat pitävät itseään tämän takia rohkeina, uraauurtavina ja tiennäyttäjinä. Omasta mielestään he saavat aikaiseksi ja luovat jotain mihin muut eivät olisi pystyneet.

Jim Collins’in ’Tietoisesti Paras’ -kirjassa esitellään näitä ”avaajia”. Lukijaa helpottaakseen kirjoitustiimi on ottanu mustavalkoisia tilannekuvia, joissa kahdella retkueella on sama päämäärä. Tavoitteina on mm. Mount Everestin huippu ja ottaa 360-kuva sen kärjeltä sekä maapallomme navan valloitus jäätä pitkin.

Molemmissa esimerkeissä molemmat ryhmät ja etenkin niiden johtajat ovat avaajia. Vain toinen pystyy kuitenkin tekemään hallitun sulkemisen ja se on minusta homman juju. Toki toisen ryhmän menehtyminen tekee kisasta muutenkin selkeän.

Padotusportin avaaminen vaatii useimmiten vähemmän voimaa tai suunnittelua, kuin sen sulkeminen. Miksi sulkeminen ja sen harjoittelu ovat niin aliarvostettuja kasvamisen muotoja? Ne estävät kehitystä ja toisaalta mahdollistavat sen.

Jos olisimme rynnänneet koko ihmiskunnalla kaikki kotitekoisiin raketteihin ja tavoitelleet kuuta, meistä ei olisi varmaan juuri mitään jäljellä. Autossa jarruillakin on funktio. Hidastaa vauhtia, jotta se ei loppuisi kokonaan.

Jos haluat aina vain avata asioita, kehitä itseesi ympäripyörähtämisen mekanismi ja lepohetkinäsi varmista, että sinut huomaamattasi sulkeva moottori jaksaa asemoida virtauksesi pysähtymään. Muutoin valut kuiviin tai imet ympäristösi tyhjäksi.

Suosittelen kaikille molempien roolien kokeilua: avata ja sulkea. Molemmissa kehittyy ja molempia tarvitsemme itse omissa elämissämme.

Kun mies pitää naistaan seksikkäänä ja osoittaa sitä monipuolisesti painostamatta tätä seksiin, on suhteella hyvä elinajanodote.

Haasteena lieneekin johdonmukainen itsensä motivointi. Miten ylläpidetään asiaa, jolle ei välttämättä löydy vastakaikua? Tämä lienee mekaniikaltaan yleinen parisuhteen kiistakapuloiden rakenne. Pitäisi tehdä jotakin pitkäaikaisesti ja ilman toisen osapuolen tukea, luottaen, että kyllä se harmonisoituu jossain vaiheessa.

Kodinhoidossa ja arjessa on joskus samaa, että toivotaan toisen asettuvan omalle aaltopituudelle esim. siisteyskäsityksessä. Ihminen muuttuu, mutta useimmiten erittäin hitaasti. Miehen kodinhoitotaidot/-halut ja esim. naisen seksuaalinen itsevarmuus tai vastaava tekijä tässä kompleksisessa aiheessa nimeltä: parisuhdeseksi.