Olisipa parisuhdekin kuin partakone, jolla ajella elämän ruma karvainen naama. Yöksi sen voisi telakoida latautumaan täyteen ja öljyyntymään kitkattomaksi.
Kategoriat
Kategoria: Runot
Lukion psykologian tunneilla esiteltiin konsepti, jossa joskus voi olla tilanteita, joissa toisaalta tahdomme lähestyä ja toisaalta haluaisimme välttää koko asiaa.
Mielestäni kelpo esimerkki oli tapaustutkimus eräästä eläinkokeesta, jossa rotta sai sähköiskun koskiessaan ruokaan. Rotta luonnollisesti opittuaan homman jujun oli melkoisen sekaisin ja sahaili epäjohdonmukaisesti edestakaisin.
Tämä on siis tarina, vaikkakin tosi, johon palaan usein. Näillä saatesanoilla…
Vaikka olisit oma tuhoni ja loppu,
tai kuten itse sen sanoit: rutto,
en sinua väistäisi tai kaihtaisi,
en itseäni helpoksi väittäisi,
en meitä mihinkään vaihtaisi.
Sitä kai kaikki toivomme,
että joku jakaisi voittomme,
itsestämme, emme toisistamme.
Tiedän musta paljon puuttuvan,
joihin en toivo sun juuttuvan,
koska ne olivat sun exäs juttuja,
isäsi suvun huttuja, perhetuttuja,
prinsessasatujen luonnosteltuja suttuja,
tunnemyttyjä, menneen elämäsi ruttuja.
Minä tuijotan sinua liian syvään,
toivot katseeni tulevaisuuteen hyvään.
Sen kaiken pitää vain toimia,
ilman erityisiä ponnisteluja tai toimia.
Joko osaan tai en, loput ihmettelen,
mutta yhtä tehden: kehittyen.
On liian kalliiksi käynyt,
eloni ja piirileikkini,
olet yritykseen väsynyt,
olen kummallinen reittini
onneen ja onnellisuuteen.
Monta tietä on tarjolla,
osaanko valita sen yhden,
on vesillä optimistijolla,
tavoitteena tulevaisuus kahden.
Seison ylväänä muiden yläpuolella.
Niitä, jotka kohoavat korkeammalle
halveksun solvauksin:
”Saatanan haaskansyöjä, korppikotka”.
Komea runkoni luo komean varjon.
Siinä piehtaroivat skorpionit,
käärmeet ja muut alhaiset otukset.
Minua tuon tuosta nokitaan,
sisällän elintärkeää energiaa.
Ajattelen, että olen suojaton.
Olen vakuuttunut, etteivät muut
kestäisi tällaista – etenkään suojatta.
Kohtaan voittajani.
Seison edelleen paikallaan.
Minusta katkaistaan pala ja
energiani siirretään toiseen.
Avaan silmäni ja katson itseäni.
En tunnista silmieni eteen tuotua
näkyä, palaa itsestäni.
Siinä on piikkejä.
Ne kunnioituksen hetket,
jotka osakseni sain kummastuttaen,
johtuivatkin siitä, että paukutin
lähelle pyrkivää piikeillä.
Minusta tehdään taas hedelmäsmoothie.
Ehkä tällä kertaa noustessani maasta,
voisin kokeilla olla olematta piikki
omassa lihassani ja nähdä itseni osana
järjestelmää.
Tuskin.
En vieläkään näe kokonaisuutta,
joten en osaa lopettaa etsimistä.
En ole kovin kummoinen salainen
agentti, puhun liikaa. Yritän löytää
motiivit, mutta niitä ei voi löytää,
jos asianomistajat ovat itse päättäneet
ne haudata. Tai niinhän sitä luulisi.
Kategoriat
Rakkauteni
Ole rohkea, kun syytät minua.
Anna minun kuulla epävarmuutesi,
pelkosi ja nähdä palavan kuoresi alla
kyyhöttävän pienen ihmisen kasvot.
Ole rohkea, kun Rakastat minua.
Älä anna epävarmuutesi kuiskia korvaasi.
Haluan antaa sinulle oikeuden olla varma
tunteistasi, vaikka tuntevana ihmisenä
et koskaan mielestäsi voi luvata timanttihäitä,
eheätä ja onnellista ydinperhettä… lapsenlapsia.
Ole rohkea, kun olet kanssani.
Uskalla luvata. Et voi käskeä elämänvirtaa,
mutta voit luvata uida tarmokkaasti ja
päättäväisesti minua kohti.
Joskus vaatekaappi ei kanna kahta.
Ymmärrämme toisiltamme senkin.
Lupaa, että uskot ikuisesti minuun.
Annetaan elämän määrittää sen muoto.
Olen sitä joka olen.
Maailmantuskaa poden.
Oon yhtä kaiken kanssa,
yhtä kaikki – tanssissa.
Kun tarkemmin tarkastamme
itseämme, toisiamme, on
kaikkeutemme – enne
tulevasta, mutta onhan
se vasta, erityisen nasta
ja matkana hauska, vaikka
on melko ohut tausta,
takana kaikessa, aitoudessa
ja vaikeudessa.
Jos katsot tarkkaan,
et näe sitä jota odotit.
Mitä odotit?
Löytäisitkö itsesi tuurilla?
Tunnen Sinut olet huulillani.
Kategoriat
Ravintovaunu
Istun taajamajunassa. Himoitsen vierustoverini haarukkaa, jolla voisin syödä oman ateriani, jonka pussukasta puuttui tuo tärkeä väline… Epäilen, että hän näyttäisi melkein samalta, kuin kysyisin suudelmaa – jos kysyisin.
Olen syömättä. Odotan kunnes tulen hulluksi ja alan huutaa: ”ANNA SE TÄNNE!!!”. Haarukka -sana seuraisi vasta kolmannella sekunnilla hänen kauhistuneen katseen saattelemana.
Hänelle tulisi paha mieli ja vasta junasta poistuttuaan, ystävälleen soittaessa hän ymmärtäisi, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa ansaitakseen aterimensa menetyksen toiselle. Roskakori ei huuda, se möllöttää. Jäteastia ei vaadi, se vastaanottaa.
Ehkä voisin herättää hilpeyttä ehdottamalla, että laitan hänen kertakäyttövälineet roskiin ja sitten mielipuolisesti nauraen käyttöönottaisinkin haarukan. Ei. Ei hän nauraisi. Toisaalta en voi näin pitkällisen mietinnän jälkeen olla varma enää mistään.
Kategoriat
Musta labradori
Taidan olla vain hieman pulska labradori,
vaikka ehkä musta karvani kiiltää,
siltikään en ole sinua värisyttävä ori.
Vähän sen myöntäminen vieläkin viiltää.
Olen pieni hauva ja sinä olet minulle keittiöveitsi,
jolla juuri on paistia leikattu.
Ei kielitaitoni riitä, en itselleni enää valehdella viitsi,
on sitä sen verran monesti teipattu.
En sinusta ole ollut kateellinen,
vaikket aina olekaan kanssani onnellinen.
Mustasukkaisuuttani nostaa, kun hymyn luot muille,
vaikka olet nauruni kuluttavasti riisunut paljaille puille.
Taluta vaan muita, ei haittaa minua,
jos hymyn luot minulle ja saan olla lähellä sinua.
Olen uskollinen sinulle onnessani,
vaikka häntääni heiluttaisinkin muille.
Palaan aina läähättämään perääsi,
vaikka kuononi on usein painunut lutuille
sinua seuratessani liian lähellä.
En sinua syytä, olethan minulle aina hellä.
Olet pinnan alla aina minulle lämmin,
joskin temppuradoillasi useinkin rämmin.
En ehkä ketterin, nopein tai vahvin,
mutta syvällisesti tunnen Rakkauden mahdin.
Sinua ja sydäntäsi lakkaamatta vahdin.
Jos kadotan hetkeksikin, taas aloitan jahdin.
Raamatusta:
Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.
Kuten mittaat, niin sinulle tullaan mittaamaan.
Sydämestäni:
Minä mittaan itseäni ankarasti ja tuomiten.
Tiedostan sen.
Muille armoa antaisinko vai en?
Muille kyllä, sen verran viisastunut olen.
Itselleni vielä sitä viisautta odottelen.
Armoa kai… Kaivaten.
Kategoriat
Valitsen Rakkauden
Jos saisin yhden hetken valita,
ohitse kiitävän sekunnin kahlita,
olisi se, kun uskalsin kääntää kiven,
vaikka pelkoa oli mukana hiven.
Ihminen tarvitsee rakkautta sen tiedämme,
mutta usein unohtuu asia, jonka kiellämme.
Ei omaa rakkautta saa arvottaa tasavertaisena,
onhan toisen tunteet oleva ainutkertaisena
paljon omiemme päälle ja niiden ylitse,
vaan ei ne toistensa päällä ole tai mene ohitse,
ovat ne rakkaita meille, vaikka omia tunteitamme
ovatkin ja rakkautta meille kaikille toivomme.
Se päivä, kun uskalsin ajatella, että oikeus on mulla:
Rakastaa – oli hetki, jonka päiväyksen unohdin,
kunnes muistin – ja taas pienen hetken,
pienen ripauksen, pienen hyppysellisen
sain itseäni takaisin, enkä hetkeäkään liian aikaisin;
sen itselleni rehdisti tuumasin, kun samalla puuhailin
jo uutta keikkaa, kun sen edellisen menetin.
Olinko menettänyt todella jotain, vai saanut
sittenkin? Ehkä jotakin olisin ymmärtää voinut
paremminkin? En ehkä aivojani käyttää tohtinut
ja hukkasin kapasiteetinkin, jonka olin omistanut.
Senkin. Miksen ollut aiemmin aikuistunut?
Aikansa kaikella, mutta Rakkauden lepattaminen
pois päin itsensä luota, kun ei itseensä luota
ja paineensa aikeella painelllaan paineistetuin
sormin, varpain ja ehkä korvin. Ei suulla kuitenkaan,
ei suinkaan. Ei käy meille itsemme kanssa kuinkaan,
kun emme kehity mihinkään, on helppoa alkaa pitämään
kaikenlaisesta mukakin tärkeästä ja riskit unohtaa
täysin – laittaa taka-alalle, eespäin hiessä huhkaa.
Ehkä olin jo valmis, vaikkei kuulunut mistään ”Kippis”?
Saatoin valkolakin päähäni pujottaa ja murheet unhoittaa,
sen omaehtoisen hetken, kun lainkaan itkenyt en.
Olinko jo perillä, jos niin itse päätin?
Mä rakkaudettomia päivästä toiseen säälin
ja yksi heistä olin, usein, sieltä itseni löysin.
Joskus turvallisuutta hain ja toiseen itseni köytin.
Vasta sitten tarkoitukseni täytin
ja koko maailmalle näytin.
Mä välitin.
Ja eespäin, rohkeasti, lähdin.
”Kohti rakkautta!” miekan vetoon säpsähdin,
myönnän, hieman siinä säikähdin.
Pysähdyin.
Melkoisen pehmoiseksi äidyin
ja täysin lauhduin. Komeaksi pukeuduin
ja sinut etsin syliini… Olit mun penisilliini.
Aedh Wishes for the Cloths of Heaven
Had I the heavens’ embroidered cloths,
Enwrought with golden and silver light,
The blue and the dim and the dark cloths
Of night and light and the half light,
I would spread the cloths under your feet:
But I, being poor, have only my dreams;
I have spread my dreams under your feet;
Tread softly because you tread on my dreams.
– William Butler Yeats (1899, The Wind Among the Reeds)
Runon viimeinen lause jää soimaan joskus päähäni johtuen sen esiintymisestä Equilibrium -elokuvan tunnemaailmaltaan jääkylmän ja kliinisen tulevaisuuden protestina. Siinä on melko paljon ajatusta. Itse vedän ko. setin pitkälti tilanteeseen, jossa hieman hataralla pohjalla oleva henkilö rakastuu ja yrittää hurmata mielitiettynsä vähävaraisena.