Kategoria: Pohdinnat

Entä jos viha onkin vain turhautumisen huipentuma omaan osaamattomuuteen hoitaa asioita tyylikkäästi ja kaikille osapuolille miellyttävästi?

Rakkaus on vähän kuin lämpö, jonka karkaamista haluamme estää. Emme halua laskea lämpötilaa, joka sinällään pitäisi lämmön sisällä (lämpötilaero blaa blaa…), vaan haluamme elää täysillä – olla ja asua kuumassa Rakkauden täyttämässä kodissa. Trooppisen ilmaston ylläpito sisätiloissa vaatii täällä kylmässä Suomessa melko hyvät eristeet.

Rakkaus tosin on siitä hankala kapine, että se ei itsessään paljoa lämmitä. Kohde ja vastarakkaus ovat melkoisen mielekkäitä projektiryhmän kokoonpanon kannalta.

Entäpä tilanne, että vastarakkautta tai sopivan ihanaa kohdetta ei ole tarjolla? Ovet ovat kiinni ja ikkunat säpissä. Toive on, että joku tulisi ja huomaisi lämmön ja sen valtavan rakkauden jota kannamme sisällämme, mutta odotamme talviunilla.

”Keep, keep bleeding love
You cut me open”
– Leona Lewis: ’Bleeding Love’ (ks. koko sanoitus)

Sitten kun se ”jokin” tulee ja avaa meidät – avaa ovemme ja poistaa kaihtimet ikkunoista. Lämpöä alkaa karata… sitä pitää alkaa tuottamaan ja se vaatii huomattavan paljon energiaa. Näin ollen vaikka ennen vaikutimme pärjäävän ns. vähällä rakkaudella – emme siihen enää pystykään. Kaipaamme huomiota, hellyyttä ja läheisyyttä. Miehisempi esimerkki lienee seksi… kun se palaa listalle, sitä alkaa tilaamaan viikoittain (lue: koko ajan).

Vaikka rakkaus maistuukin välillä mansikoilta – se ei ole kausituote kysynnän kannalta, mutta sen saatavuus sen sijaan tuntuu olevan. Eikä sitä voi pakastaa, työntää minigrippiin tai ortexiin. Sokeroida sitä voi…

Ongelmallisinta lienee, että kovimmat rakastajat pitävät sisällään todella ison määrän tunnetta ja kuin painetankki se poksahtaa avaajan päälle. Vaje kasvaa nopeasti, mutta sitä on vaikea havaita. Alun hengästyttävyys ohjaa meidät hetkeksi sohvalle odottamaan taukoa ilotulituksesta tai kavereiden kanssa kaljalle pohtimaan asioita. Väärä liike. Meidän pitäisi osata tuupata sitä polttoainetta tankkiin: huomioida, välittää, sanailla, runoilla, koskettaa, pitää sylissä, suudella, hyväillä, tanssia ja katsahtaa silmiin, ottaa kädestä ja hypätä pilviin, kuin Lois Lane poikaystävänsä kanssa. Taivas kai odottaa punaviittaista ottajaansa?

Tämän vuosituhannen oivallus: On olemassa tunne ja järki naisia. Väärin.
On olemassa yksinkertaisesti tunnenaisia ja enemmän tai vähemmän monimutkaisempia tunnenaisia.

Eikä siinä vielä kaikki! Olen luullut tykästyväni älykkäisiin – siis älyllistäviin ja pienemmällä tunnelohkolla varustettuihin naisiin, jotka tykkäävät loogisuudesta. Väärin taas!

Ne naiset, jotka ovat tunteikkuutensa (siis kaikki naiset) lisäksi vielä älykkäitä – siis sanavalmiimpia ja tykkäävät pohtia kaikenlaista; ja ovat nopeampia molemmissa, kuin uusimmat iskunvaimentimet enduro pyörissä… Miksi he ovat niin nopeita? Miksi heiltä tulee tekstiä solkenaan ja aivot surraavat vielä selvästi kovempaa tahtia – siis sanallinen anti on ”50-80%” päässä liikkuvista ajatuksista…

KOSKA TUNTEET

Tunteet antavat juuri sen extra-boostin, sen lisäliike-energian sinne aivojen synapseihin, vetävät ideaalisesti kallistetun asfaltoidun ohituskaistan metsätielle, jysähtävät viisinkertaista äänennopeutta matkaavan hävittäjän ohi valonnopeudella… Joku voisi kysyä, että mitä järkeä on matkata valonnopeudella tuolla taivaalla, kun viisinkertainen äänennopeuskin on melko nopeaa? Sepä se – ei siinä olekaan mitään järkeä! Mutta onhan se nyt hiton siistiä! Sen hetken aikaa… yksi esimerkki lienee… tavutetaanpa oikein perheen pienimmille: äs ee koo äs ii.

Muistan lukion fysiikan tunneilta: ”Valonnopeuden saavuttaminen ei ole ainoa ongelma – vaikka tietenkin se on mahdotonta itsessään nykytietämyksen mukaan… nimittäin vaikka nopeus saataisiinkin aikaan, jollain tavalla – meillä ei ole mitään – MITÄÄN -materiaalia joka kestäisi sen reissun. Olettekos miettineet miltä hiekanjyvä näyttää tuulilasissa, kun vauhtia 1 079 252 849 km/h? Aika kipeältä. Se pikkuinen hippunen repii koko raketin palasiksi…”.

Noh… naisen nopeus ei välttämättä ole aivan valonnopeutta… saatoin liioitella, mutta jos se olisi vaikkapa puolet siitä eli 539 626 424 km/h… niin silti ne pikku hippuset aiheuttavat melkoisen isoja ongelmia. Selittää sitä ”tiettyä herkkyyttä”, jota turbulenssiksi kutsutaan matkustuskoneen ”Speed of Light 666”-lennoilla.

Hallintaominaisuudet? Et ole ilmeisesti pelannut autopelejä, joissa on semmoiset kivat palkit esittämässä tilannetta aina näin: ”Nopeus 100, kiihtyvyys 100, massa 65, hallittavuus 0, hidastuvuus 5”. Ohjaus? Kuka semmoista tarvitsee? Siis ensimmäisenä valitaan se tallin kovin tykki sinne radalle ja otetaan pataan kaverilta, joka otti tasapainoisemman kumppanin sinne elämän kiertoradalle. Ohitat toki sen jokaisella suoralla, mutta ei sillä ehjänä maaliin tulla. Autopeleissä voi laittaa sen täplän: ”Car wreck/damage off”, mutta tässä reaalimaailmassa vakuutusyhtiöillä ei ole tuotenimikettä ”Kolaribonari” tai slogania ”Mitä vähemmän selviää maaliin sun romusta – sitä enemmän korjaat meiltä bonusta!”.

OBS! Autonvaihtamisen sijaan voit aina vaihtaa rataa!
Mutta ongelmaksi muodostuu, ettet itsekään jaksa ajaa sitä tylsän arkista ovaalia, jossain suljetulla stadionilla ja voittaa suvereenisti joka kerta. No ei… Pitäähän se viedä kaupungille ja muille radoille… jonnekin missä on kilpailua ja hallitsemattomia tilanteita. Jossain missä pääsee omien taitojensa äärirajoille. Itsepintaisesti mies ajattelee: ”Kyllä se riittävällä reenillä asettuu lapaseen.”. Väärin. Sehän on koko sen homman pointti, että itseäkin hirvittää välillä sen teho ja vallattomuus. Ääni mikä lähtee saa sinut hykertelemään. Innostuksessasi tiedät, että siinä on pala hallitsemattomuutta. Ihan kuin jäävuoressakin 🙂

Vallattomia ajonautintoja ja antoisia turvakaarien rakennushetkiä kaikille miehille, jotka olette jääneet koukkuun vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin! Luv u all! Hyvää ystävänpäivää!

”En ole kyllin hyvä, että kelpaisin ja riittäisin sellaisenaan.”

Tämä on monen länsimaisen ja mm. japanilaisen nuoren tarina. Asiasta ei juurikaan puhuta, koska koko homman ideahan on, että pitää pärjätä ja kehittyä paremmaksi. Jos et koe olevasi sellainen, olet velvoitettu kasaamaan itsestäsi sellaisen.

Toisin sanoen, ne jotka kokevat kelpaavansa eivät puhu asiasta, koska heillä ei ole ko. tuntemusta, jota ei voi käsittää jos sitä ei ole kokenut. Ne, jotka ovat päässeet siitä yli eivät mielellään muistele tai mainosta sitä.

Ja ne jotka eivät kelpaa – eivät voi ko. tunteen takia puhua asiasta, koska se pahentaisi kokemusta riittämättömyydestä.

Riittämättöyyden kehäjuoksun lähtölaukaus voidaan ampua reiteen jo varhaislapsuudessa tai esimerkiksi koulu-uran alkutaipaleella. Oleellista olisi päästä ongelman ytimeen: Mistä tekijöistä olo koostuu? Olenko edelleen velvoitettu kokemaan tätä oloa ja jatkuvasti kehittymään? Olenko enää vaatimusten vaikutuspiirissä ja niiden orja?

Luonnollisesti esim. koulumaailmasta työelämään siirros ei todennäköisesti helpota oloa, vaikka näennäisesti alkuperäinen syy olisikin jo menneen talven lumia.

Syyn löytäminen ja sen asianmukainen purkaminen auttavat ainakin omalla kohdallani. Kyky nähdä mistä oma riittämättömyys oikeasti juontaa juurensa ja mitä hienoja asioita sen voittamisesta koituisi. Ulkoisen – universaalin totuuden kaltaisen – motivaation löytäminen on tärkeää kaltaisilleni ihmisille. Kohdallani se on lapset; lasten hyvinvointi ja terve kehitys. Minun pitää katkaista tämä kierre, joka on valunut sukupolvelta toiselle. Haluan seuraavan sukupolven – jos sellainen tulee jälkeläisistäni tai vaikkapa sisarusteni liitoista – saavan terveen itsetunnon, jotta he voivat olla parempia ihmisiä ympärilleen ja kokea sisäistä rauhaa – eheyttä.

Riittämättömyyden tunteesta kärsivän ihmisen tunnistaa helposti: hän kommentoi joka asiaa muodossa ”tämä voisi olla paremmin”. Hänen oma kokemuksensa omasta itsestään on niin riittämätön ja hän kokee tekevänsä niin paljon, että hänellä on oikeus nokkia ympäristöään. Neuvoa, ohjata, kehittää… tärkeimmät avainsanat: korjata ja parantaa.

Riittämättömän henkilön nimenomaan pitäisi korjata ja parantaa itsensä.
En tule koskaan lopettamaan kehittymistä, mutta haluan nähdä maailman ympärilläni valoisana ja hyvänä. Nähdä ihmisten yrittämisen, tunnistaa sen ja antaa sille arvoa.
Minä muiden joukossa.

Havaitsin omanarvontuntoisten ja älykkäiden 25-35v. naishenkilöiden sanavarastoon kuuluvan mielenkiintoisen sanan:

epäkunnioittava

Se ei ole: loukkaava, halventava, alentava…
Se on epäkunnioittava.
Sana alleviivaa kunnioituksen tarvetta ja erityisesti sen merkitystä ko. ihmisryhmässä.

Mieshenkilö totesi sivusta minun pohdintaani: ”Nyt ymmärrän… koet, ettei kunnioitus ole automaattinen ja se pitää ansaita.”.
Kyllä. Kunnioitusta ei minusta lähtökohtaisesti ole alunperinkään, vaan se tulee tekojen kautta. Tuntemattomien toiminta ei ole epäkunnioittavaa sen enempää kuin kunnioittavaakaan. Silti juurikin tuntemattomia ihmisiä kohtaan esitetään ko. termiä vähintään yhtä usein, kuin läheisiinkin – joiden sinällään pitäisi elää keskinäisessä kunnioituksessa suhteessa termin käyttäjään.

Miksi sitten myös läheiset saavat osansa tästä sanasta? Onko niin, että naishenkilö kunnioittaa epäkunnioittavia henkilöitä, mutta he täysin aiheetta epäkunnioittavat häntä? Sana esiintyy voimakastahtoisilla naisilla, jotka ovat kokeneet tulleensa väärinkohdelluiksi. ”Minua on loukattu!” on mielestäni termin sisältö. Sanalla on vahva menneisyyden kaiku, joka viittaa lähtötilanne asenteeseen ja tapaan tulkita viestejä.

Jos esimerkiksi mies on pystynyt koko tuntemisen ajan pitämään yllä kunnioittavia välejä, on hänen kommunikaationsa lähtökohtaisesti kunnioittavaa. Naishenkilö ei siis katso koko maailmaa epäkunnioittavana, vaan ko. asenteen laukaisee aina jokin toiminta tai viite siihen.

Löysinpä tuossa keskustellessani elämäni naisten yhteisen tekijän:

Suurten tunteiden ja elämysten kaipuu.

Piti oikein miettiä omalle kohdalleni ja kyllä minussa on sitä samaa.

Toinen minkä tajusin tätä kirjoittaessani:

Tylsistyminen/kärsimättömyys.

Kaikki naiseni ovat olleet sellaisia, jotka haluavat joko helposti ”jotain muuta” (tylsistyminen) tai johdonmukaista, nopeaa etenemistä, heille tärkeisiin päämääriin (kärsimättömyys).

PS: Yhteinen nimittäjä sinänsä on epäkelpo termi, koska sillä viitataan matemaattisesti murtoluvun jakajaan, joka vastaa kysymykseen: ”Moneenko osaan jokin on jaettu?”.

Yhteinen tekijä sen sijaan pääsee vähän lähemmäs, joka on luku jolla molemmat alkiot voidaan jakaa. Vitsikkäästi: ”Tekijä, jolla molempien henkilöiden persoona/käyttäytymismalli voidaan kertoa puolittain.”.

Katseeseen viitatessa ja monessa muussa suhteisiin liittyvissä ilmaisuissa ’vangitseva’ on positiivinen – iso ja ennen kaikkea muistettava tunne.

On sinänsä mielenkiintoista, että vangitsevuus on usein alkuunsa juurikin positiivinen, mutta se helposti jatkaa saman sanan toiseen merkitykseen.

Vangitsevuus kääntyy helposti raastavaksi. Ihminen tiedostaa itse valinneensa tilanteen, johon ”päästyään” hän ei ”pääse” sieltä pois. Halusit saharaan kokeilemaan miltä lentohiekka tuntuu… on se jännää ihan loppuun asti.

Ihmisen reaktio on hauska: ei mahdu päähän, että olisin halunnut johonkin, mikä ei ole minulle hyväksi. Siis enhän minä voi olla niin idiootti, että tekisin – tai olisin – jotakin mikä ei olisi hyväksi minulle. Omiin toimimattomiin malleihinkin voi jäädä vangiksi.

Riippuvuudet kaikkinensa ovat vangitsevia. Kaikki riippuvuudet antavat alkuunsa paljon: sosiaalista statusta, parempia bileitä, elossaolemisen tunteita… halu korjata oma mieli ja parantaa elämänlaatua – saada se puuttuva ’jokin’.

Ihminen haluaa aina parempaa minimipanostuksella. Jotkut haluavat maksimit – toiset vähän maltillisempaa. Olenko riittävän lähellä jalostamaan nyt käsillä olevasta sen ’riittävän’ hyvän itselleni? Jumitanko mahdottomassa vai munaanko mahdollisuuteni siihen elämään, jota olen toivonut itselleni? Olenko saamassa sitä tunnetta? Millä hintaa?

Olen miettinyt aiempia suhteitani paljon. Olen huomannut, että kun realistisen tilannekatsauksen saa tehtyä, tehdyistä virheistä pystyy oppimaan aina vain enemmän. Penkomisessa oikein innostuu, kun muistaa, että voi muuttaa toimintaansa ja saa ikään kuin ”samalla (oppi)rahalla” koko ajan enemmän hyötyä. Koska inhimillinen kärsimys on kallista. Aivan liian kallista.

Vangitseminen ei ole kenellekään itseisarvo, sillä on aina jokin  – vaikkakin sadistinenkin – syy, joka menee paljon syvemmälle, kuin häkkilinnun katseluun. Se voi olla vaikkapa halu hallita jotakin, kun oma elämä ei ole enää lapasessa.

Olkaamme armollisia itsellemme: voimme olla vangittuina pitkiäkin aikoja, mutta olemme jääneet tilaan toivoen – emme ole voineet tietää, ettei toiveemme täyty koskaan. Olemme voineet sitoa kumppaniamme; olemme tehneet sen toivoen, että halumme yhtyisivät, jotka koemme näkevämme molempien sydämissä.

Kahleiden ylläpito ja niistä vapautuminen sekä muutos yleensäkin vaativat voimia. Aina niitä ei ole. Emmekä aina tiedä missä ’sen ydin’ on. Ymmärrän, ettemme pelon takia voi aina rauhoittaa mieltämme ja puhua avoimesti – mutta siihen tulee pyrkiä. Yhdessä.

Lapsi vastaa rehellisesti ettei pessyt hampaitaan ja saa negatiivisen reaktion. Seuraavan kerran lapsi osaa vastata kuin aikuinen, että on pessyt hampaansa.

Tommy Hellsten pohti asiaa näin: ”Totuus tekee vapaaksi mutta myös kipeää. Siksi se tarvitsee kumppanikseen rakkauden. Totuus ilman rakkautta on julmuutta.”

Lopetin pohdintani ajatukseen: ”Totuus on herkkä ja sille pitää antaa tilaa. Se on kuin vauva: arvaamaton, muttei tarkoita pahaa – haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi.”

Edellistä aiemmat kommenttini olivat:

”Ydinsisältöni on erään ryhmän halu rehellisyydelle/totuudelle, mutta sitoutumattomuus sen vastaanottamiseen. Ja nimenomaan olen huomannut, että asioita voi katsoa monesta näkökulmasta – eivätkä ne ole sinänsä vääriä – mutta kyllä niistä joku on lähempänä totuutta kuin toinen. Oma näkemykseni on monesti ollut, että totuus on aika raadollinen – se on se näkökulma, joka on hankala, vaatii sulattelua ja toimii ajokoirana päätöksiin.

En siis ole itse huolissani totuudesta – tai sen saamisesta – koen saavani totuutta ihan riittävästi. Ne ovat yleensä ihan naaman edessä, kun niitä uskaltaa katsoa. En muista kuin ihan muutamia case-esimerkkejä, missä minua on suoranaisesti ja tarkoituksenmukaisesti/tavoitteellisesti johdettu harhaan – yrityksistäni huolimatta pitää homman rehellisenä.

Niissäkin hetkissä minulla oli kyllä selkeä tunne – koska kysyin asioista siinä muodossa kuin ne lopulta olivat. Enkä minä ole katkera ’heille’ vaan itselleni, että en osannut toimia paremmin… koska loppuviimein minä koen rehellisyyden ja totuuden tulevan avoimeen syliin. Jos en ole sitä saanut – en ole ollut riittävän avoin ja pehmeä. Joku voisi väittää minua turhan itsekriittiseksi tässä asiassa, mutta näkemykseni pohjaa omaan kokemukseeni – milloin minusta on tuntunut hankalalta puhua avoimesti asioista, jotka ovat vaikeita ja kaipaisivat toisen ihmisen tuekseen.”

Minua usein tullaan haastamaan empatiaan liittyen.

Sana itsessään on monesti käytettynä ’se arvokkaampi versio sympatiasta’ ja ’en minä halua sääliä (sympatiaa) – minä haluan ymmärrystä (empatiaa)’. Vaikka useimmiten henkilöt jotka peräänkuuluttavat empatiaa, haluavat yhtälailla sitä sympatiaa. Sanojen sukulaisuudesta kertoo paljon esimerkiksi se, että googlaamalla sanaa ’sympatia’ ensimmäisenä hakutuloksena möllöttää ’empatia’.

Empatialla viitataan useimmiten kykyyn asettua toisen asemaan.

Minusta määritelmä on hyvä. Ongelmallisinta tässä kaikessa on tilanteet, joissa olet toisella puolella pöytää keskustelukumppanisi kanssa. Siis sinulta vaaditaan toisen näkökulman syvällistä ymmärtämistä ennen kuin se ***** on millään muotoa edes yrittänytkään ymmärtää sinun kantaa. Olen viitannut asiaan voimakkaimmin: ”Minun elämäntehtäväni [erään läheiseni] kanssa – siis asia, jota jatkan kunnes jompi kumpi on haudassa – että hän ymmärtäisi minua edes yhden kerran konfliktitilanteessa. Hänen ei tarvitse olla kanssani samaa mieltä, mutta hänen tulisi lausahtaa jotakin ’sulla on kyllä pointti tossa…’ -tapaista.”.

Kun ihmissuhdepaska osuu tuulettimeen, vastuunkantajat, empatia, kunnioitus, anteeksiannot ja -pyynnöt silppuuntuvat samalla. Tilalle rientävät ylpeänä vittumaiset marttyyriteot maustettuna mm. loukkaantumisella. Kyky kuulla toisen hätä – vaikka se vyöryisi päällesi kuin tulivuori – on erittäin haastavaa, kun vituttaa ja toinen hyökkää.

Moni ihminen on nähnyt kuinka pureudun johonkin asiaan kuin terrieri lukkoleukoineen, enkä päästä irti ennen kuin asia on selvitetty. Harvemmin pystyn edes ”unohtamaan” empaattisuuttani, mutta yritän laittaa sen jäihin, mikäli asia koskee minua ja se on minulle tärkeä. Olen havainnut olevani aivan äärivittumainen ihminen, yksi pahimmista, ja ominaisuuteni skaalautuu laajasti.

Persoona, arvomaailma tai muu vastaava asia kun joutuu tulitaisteluun – vittumaisuuteni aktivoituu – aivan kuten kaikilla muillakin. Näkemykseni vittumaisuudestani perustuu tilannearvioon, johon olen törmännyt usein. Vastapuoleni on tyhjentänyt koko asevarastonsa, mukaan lukien radioaktiiviset, kemialliset ja biologiset aseet (henkilökohtaisuudet), jotka vaikuttavat pitkäaikaisesti ja parantuminen on hankalaa. Silti lopputulemana on parisuhteissani ollut – niissä pahimmissa riidoissa – sylini avaus ja toisen sinne sulkeminen, silitys ja pusu.

Käynnistän rauhanneuvottelut, koska sota on loppu. Ei siksi, että toinen heiluttaisi valkoista lippua. Ei siksi, että miestappioni olisivat liian suuret tai asevarastoni olisi tyhjä. Sota on loppu, koska ei ole mitään voitettavaa. Minua ei ymmärretty, minulle ei annettu periksi, minua ei tultu silittelemään. Vastapuoleni siirtyy esimerkiksi japanilaiseen häpeärituaaliin hävityn matsin jälkeen: harakiri, puukko esiin. En minä sitä halua. En minä sen takia tapellut, että voittaisin. En minä odota mitalia. Minä odotan rakkautta. Olen rakastanut lukemattomia kertoja näissä tilanteissa. Antanut periksi ja anteeksi. Aina se on hankalaa – aina se on hyppy tuntemattomaan – mutta aina se kannattaa.

Uskotaan toisiimme. Uskotaan, että ansaitsemme rakkauden ja saamme sitä osaksemme, kunhan vain uskomme siihen… ja ainahan meillä on toivo.

Sitaatteja:

”Humph. Hope, it is the quintessential human delusion, simultaneously the source of your greatest strength, and your greatest weakness.” (Matrix Reloaded, The Architect)

”Inter arma silent leges.”  (suom. Lait vaikenevat aseiden välissä) (Cicero)

”Si vis pacem, para bellum” (suom. Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan) (Publius Flavius Vegetius Renatus)

Tullessani salilta – jep, ihan oikeasti kävin salilla kuten kirjoitin – pohdiskelin vanhaa ajatustani, että naisten halu saada isohko, lihaksikas jne. jne. mies on mielenkiintoinen.

Verrataan tilannetta vaikkapa mieheen, joka haluaa isohkon muskeliauton. Ko. autoa ei taskuparkkeerata helposti, se ei ole kätevä ruokaostoksilla, se todellakin herättää huomiota – sillä ei lähestytä sitä rivarialuetta öisin ”sillee hiljaa”. Mies ymmärtää tämän ja on valmis luopumaan niistä epäkätevyyksistä, joita ko. automalli tuo.

Toinen esimerkki on työkalut, vaikkapa naulapyssy, joka on erittäin kätevä taloa rakennettaessa, mutta käyttökelvoton taulukiinnikkeitä tehdessä tai vaikkapa pikku-Pertin keppihevosta korjatessa. Naulapyssy ei sovellu (äläkä nyt mieti niitä pieniä naulapyssyjä, vaan sellaista isoa ja lihaksikasta) em. hienovaraisuutta ja herkkyyttä vaativiin käyttötarkoituksiin.

Entäpä mies? Todellakin miehen pitää taipua ihan yhtälailla niihin tarkkuutta ja pehmeyttä vaativiin tehtäviin, joita onneksi parisuhde-elämässä suodaan. Toisin sanoen, nainen nauttii joka-tilanteeseen-sopivasta-työkalusta, jolla voi hoitaa kaiken (tai ainakin melkein).

Tätä pohtiessani suihkussa, puristin kasvojenpuhdistusainetta noin 5 krt liikaa kämmenpohjaani ja totesin itsekseni, että: ”Lisää painoja, soutaa 3km ja treena 1,5h salilla… niin tuubikaan ei ole entisensä. Ihan ’normaalistihan’ minä painoin.”. Onneksi Yves Rocherin Ginseng-juurta ja muuta hassua sisältävä kasvojenpuhdistusaine (for men ofc) on minulle verrattain uusi tuttavuus vrt. nainen. Toivon, että kokemus hakkaa tämän hetkellisen testo-/adrenaliinihömppäilyn, niissä minulle tärkeissä – herkissä hetkissä naisen kanssa.

Pehmeyttä ja lihaksikkaita käsivarsia kaikille! <3

PS: Tool Academy (Renttuakatemia) oli loistosarja. Siinä moukareista tehtiin laajan skaalan jakoavaimia tai monitoimityökaluja, joissa on enemmän toimintoja, kuin MacGyverin linkkarissa.