Havaitsin omanarvontuntoisten ja älykkäiden 25-35v. naishenkilöiden sanavarastoon kuuluvan mielenkiintoisen sanan:
epäkunnioittava
Se ei ole: loukkaava, halventava, alentava…
Se on epäkunnioittava.
Sana alleviivaa kunnioituksen tarvetta ja erityisesti sen merkitystä ko. ihmisryhmässä.
Mieshenkilö totesi sivusta minun pohdintaani: ”Nyt ymmärrän… koet, ettei kunnioitus ole automaattinen ja se pitää ansaita.”.
Kyllä. Kunnioitusta ei minusta lähtökohtaisesti ole alunperinkään, vaan se tulee tekojen kautta. Tuntemattomien toiminta ei ole epäkunnioittavaa sen enempää kuin kunnioittavaakaan. Silti juurikin tuntemattomia ihmisiä kohtaan esitetään ko. termiä vähintään yhtä usein, kuin läheisiinkin – joiden sinällään pitäisi elää keskinäisessä kunnioituksessa suhteessa termin käyttäjään.
Miksi sitten myös läheiset saavat osansa tästä sanasta? Onko niin, että naishenkilö kunnioittaa epäkunnioittavia henkilöitä, mutta he täysin aiheetta epäkunnioittavat häntä? Sana esiintyy voimakastahtoisilla naisilla, jotka ovat kokeneet tulleensa väärinkohdelluiksi. ”Minua on loukattu!” on mielestäni termin sisältö. Sanalla on vahva menneisyyden kaiku, joka viittaa lähtötilanne asenteeseen ja tapaan tulkita viestejä.
Jos esimerkiksi mies on pystynyt koko tuntemisen ajan pitämään yllä kunnioittavia välejä, on hänen kommunikaationsa lähtökohtaisesti kunnioittavaa. Naishenkilö ei siis katso koko maailmaa epäkunnioittavana, vaan ko. asenteen laukaisee aina jokin toiminta tai viite siihen.
