Minua usein tullaan haastamaan empatiaan liittyen.
Sana itsessään on monesti käytettynä ’se arvokkaampi versio sympatiasta’ ja ’en minä halua sääliä (sympatiaa) – minä haluan ymmärrystä (empatiaa)’. Vaikka useimmiten henkilöt jotka peräänkuuluttavat empatiaa, haluavat yhtälailla sitä sympatiaa. Sanojen sukulaisuudesta kertoo paljon esimerkiksi se, että googlaamalla sanaa ’sympatia’ ensimmäisenä hakutuloksena möllöttää ’empatia’.
Empatialla viitataan useimmiten kykyyn asettua toisen asemaan.
Minusta määritelmä on hyvä. Ongelmallisinta tässä kaikessa on tilanteet, joissa olet toisella puolella pöytää keskustelukumppanisi kanssa. Siis sinulta vaaditaan toisen näkökulman syvällistä ymmärtämistä ennen kuin se ***** on millään muotoa edes yrittänytkään ymmärtää sinun kantaa. Olen viitannut asiaan voimakkaimmin: ”Minun elämäntehtäväni [erään läheiseni] kanssa – siis asia, jota jatkan kunnes jompi kumpi on haudassa – että hän ymmärtäisi minua edes yhden kerran konfliktitilanteessa. Hänen ei tarvitse olla kanssani samaa mieltä, mutta hänen tulisi lausahtaa jotakin ’sulla on kyllä pointti tossa…’ -tapaista.”.
Kun ihmissuhdepaska osuu tuulettimeen, vastuunkantajat, empatia, kunnioitus, anteeksiannot ja -pyynnöt silppuuntuvat samalla. Tilalle rientävät ylpeänä vittumaiset marttyyriteot maustettuna mm. loukkaantumisella. Kyky kuulla toisen hätä – vaikka se vyöryisi päällesi kuin tulivuori – on erittäin haastavaa, kun vituttaa ja toinen hyökkää.
Moni ihminen on nähnyt kuinka pureudun johonkin asiaan kuin terrieri lukkoleukoineen, enkä päästä irti ennen kuin asia on selvitetty. Harvemmin pystyn edes ”unohtamaan” empaattisuuttani, mutta yritän laittaa sen jäihin, mikäli asia koskee minua ja se on minulle tärkeä. Olen havainnut olevani aivan äärivittumainen ihminen, yksi pahimmista, ja ominaisuuteni skaalautuu laajasti.
Persoona, arvomaailma tai muu vastaava asia kun joutuu tulitaisteluun – vittumaisuuteni aktivoituu – aivan kuten kaikilla muillakin. Näkemykseni vittumaisuudestani perustuu tilannearvioon, johon olen törmännyt usein. Vastapuoleni on tyhjentänyt koko asevarastonsa, mukaan lukien radioaktiiviset, kemialliset ja biologiset aseet (henkilökohtaisuudet), jotka vaikuttavat pitkäaikaisesti ja parantuminen on hankalaa. Silti lopputulemana on parisuhteissani ollut – niissä pahimmissa riidoissa – sylini avaus ja toisen sinne sulkeminen, silitys ja pusu.
Käynnistän rauhanneuvottelut, koska sota on loppu. Ei siksi, että toinen heiluttaisi valkoista lippua. Ei siksi, että miestappioni olisivat liian suuret tai asevarastoni olisi tyhjä. Sota on loppu, koska ei ole mitään voitettavaa. Minua ei ymmärretty, minulle ei annettu periksi, minua ei tultu silittelemään. Vastapuoleni siirtyy esimerkiksi japanilaiseen häpeärituaaliin hävityn matsin jälkeen: harakiri, puukko esiin. En minä sitä halua. En minä sen takia tapellut, että voittaisin. En minä odota mitalia. Minä odotan rakkautta. Olen rakastanut lukemattomia kertoja näissä tilanteissa. Antanut periksi ja anteeksi. Aina se on hankalaa – aina se on hyppy tuntemattomaan – mutta aina se kannattaa.
Uskotaan toisiimme. Uskotaan, että ansaitsemme rakkauden ja saamme sitä osaksemme, kunhan vain uskomme siihen… ja ainahan meillä on toivo.
Sitaatteja:
”Humph. Hope, it is the quintessential human delusion, simultaneously the source of your greatest strength, and your greatest weakness.” (Matrix Reloaded, The Architect)
”Inter arma silent leges.” (suom. Lait vaikenevat aseiden välissä) (Cicero)
”Si vis pacem, para bellum” (suom. Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan) (Publius Flavius Vegetius Renatus)