Mikä yhdistää ’Gordon Ramsay – Kuppilat kuntoon’ ja ’Anna-Leena Harkonen – Mikkihiirihelvetti ja muita kirjoituksia’?
Molemmissa tuodaan esille naistyyppi, joka on aluksi julma ja vasta riittävän kokoisen peilin kautta hän menee itseensä – itkien. Anna-Leena huomauttaa, ettei ollut aivan varma itkikö lentokoneessa viereisellä penkillä piikitellyt nainen lopulta kuultuaan: ”Tuo täti on ilkeä – se ei anna meidän käydä edes vessassa.”. Gordonin tapauksessa sen sijaan on aivan selvää, että itkut tulevat kestämättömästä tilanteesta.
Ravintolaomistajanaiset itkevät useimmiten minusta ylistressaantuneina ja ”ylisuuria vaatimuksia selässään kantaneina”. Monesti he puhuvat itkiessään, etteivät halua olla ilkeitä ja haluaisivat mieluummin olla mukavia ja tehdä yhdessä. Tämän tarinan olen kuullut monesti – jopa oudoissa tilanteissa elämäni aikana.
En tiedä suojeleeko sitten ylpeys vai mikä miehiä itkuilta, mutta eivät miehet edes samalla tavalla yleensä kadu tekojaan. Miehet eivät irrottaudu menneestä, tehdyistä teoista. Miehet yrittävät kohdata tekemisensä ja pyöristellä kulmia. Mies ei koe ”joutuneensa johonkin itsestään irralliseen mielentilaan”, eikä perustele omaa käytöstään poissaololla.
Minä olen itkenyt virheitäni, pahoitellut käytöstäni ja havainnut olleeni eri ihminen, kuin olen normaalisti. Puhun tunteistani ja tunnistan niitä. Loin jopa prosessin tunneälyn kouluttamiseen, kun asiasta tuli mielenkiintoista pohdintaa eräässä keskustelussa.
Molemmilla sukupuolisidonnaisilla stereotypioilla on puolensa ja niissä on molemmissa vastuuttomuutta sekä vastuullisuutta. Hyvät puolet yhdistämällä: ei itkettäisi ja kerättäisi säälipisteitä, otettaisiin vastuu omista teoista, mutta pyydettäisiin anteeksi ihan reilusti ja kerrottaisiin tausta huonolle toiminnalle.
Tämän jälkeen kuulija voisi uskoa, että toiminta muuttuu ja voisi motivoitua tukemaan toimintatapamuutokseen pyrkivää henkilöä. On helppo auttaa henkilöä, joka kilpailee itseään vastaan – eikä toisia – kuten Simon Sinek sanoi.