Mieltäni on askarruttanut jo vuosia eräs hetki elämässäni. Olen ottanut asian rennosti ja antanut itseni takertua siihen, märehtiä sitä. Tarkoituksenani on todistaa itselleni, että jos saan kaiken tarvitsemani ajan – löydän kaikesta jotakin opittavaa.
Yritysmaailmassa tulee isompia ja pienempiä päätöksiä resurssoinnista. Isot päätökset ovat yrityksen kokonaisresurssien sitomisesta esim. useaksi kuukaudeksi johonkin projektiin tai vaikkapa kuukauden liikevaihdon riskisijoittaminen pikku kikkailulla johonkin toiseen firmaan tai sijoituskuvioon.
Yksilötasolla tämä voisi olla esim. yrityksen ostaminen tai osaomistajaksi siirtyminen. Pienempänä esimerkkinä voisi olla vaikkapa festaripakettiin investointi. Yritysosto on kuitenkin tulevaisuuspäätös ns. linjaus, kun taas festarit ovat kertaluontoinen (vaikka ovatkin muistona pitkäaikainen). Myös parisuhde on linjaus ja sitoutuminen tulevaisuuteen.
Parisuhteeseen lähtemistä ja yritysostoa puntaroivat henkilöt toimivat muutamissa tilanteissa samoin, jälkiviisaudessa eritoten. Ihmisellä on mielenkiintoinen kyky ja tarve vahvistaa omaa päätöstään jälkikäteen. Muistin kaksi tilannetta elämästäni, kun olen nähnyt henkilön jälkikäteen onnitelleen itseään kieltävästä päätöksestä. Ihminen ikään kuin vakuuttelee oikeasti täpärää väistöliikettään harkituksi. Mantra päässä voisi olla esim. ”Enhän minä ihan oikeasti ollut sijoittamassa (poskettoman merkittävää resurssia, sydäntä tai korkean riskin summaa) tuohon uppoavaan laivaan tai räpiköivään albatrossiin, ehei minä näin tämän jo kaukaa.”.
Ongelmallista on, että ihminen on ollut päätöskokouksissa osallisena ja hän on todella vakavasti harkinnut sijoitusta. Toisessa näistä tilanteista tiedän suurimman vaikutteen olleen asiantuntijalausunto (luotettu lähde, objektiivinen näkökulma), joka oli tietenkin pessimistinen ja varautunut. Korkean riskin sijoitustuotteissa pitää olla jokin takuu, että niihin uskaltaa lähteä. Olipa se sitten vaikka vain se yhtiökumppanin lupaus ja luotettavuudelta tuntuminen.
Jos päätösasemassa oleva taho ei ole kokenut riittävissä määrin toisen sitoutumista antamaan kaikkensa yhteiselle hyvälle ennen itsensä pelastamista, ei kauppaa synny – ilman takuita, joita korkeariskisessä tilanteessa ei ole antaa.
Toisin sanoen, ei ole ihme, että suurin osa säästää resurssejaan marginaalisesti pitkin matkaa ja pistää niitä sileiksi säännöllisesti – eikä kasaa niitä pinoiksi, jotka voi mennä lyömään pokeripöytään ”All in” -lausahduksen saattelemana. Korkeariskinen sijoitus tarvitsee tuekseen paljon uskottavaa materiaalia ja/tai puhetta, vakuuttelua – eikä se sittenkään ole mikään massatuote. Se vaatii aikaa kypsyäkseen, mutta jotakin ideaa siinä on ollut, kun se raakanakin on päässyt neuvottelupöytiin.
Ei siis kannata luopua propellifoliohatuista, vaikka muut pitävät hulluna. Ota tarjousten hylkäykset palautteena ja rohkene kysyä: mitä oli liikaa ja liian vähän?