Joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Joskus meillä on toiveita, joita täyttymättöminä ehdimme rakentaa aikojen saatossa, hienosäätää, määritellä ja suunnitella. Unelmat ovat hyviä ja ne pitävät meidät usein järjissämme vaikeiden hetkien ylitse. Obama viittasi kohtaloon eräässä haastattelussaan pohtiessaan haastavimmista tilanteista selviytymistä. Unelmastakin voi tulla usko kohtaloon.
Monet unelmistamme ovat salaisia, niitä vaalitaan, niitä kastellaan ja ruokitaan. Ne kasvavat maalla, jossa niitä ei tallota – eikä havaita. Kasvit kasvavat monesti äkäisemmin, kun niitä lannoittaa paskalla. Näin voi olla myös unelmien suhteen. Jokainen vastoinkäyminen helposti ruokkii unelmaamme ja sen merkitys korostuu.
Pohdiskelin yritysmaailmaa ja löysin sieltä erään vaarallisen esimerkin, jossa (unelman)omistajat haaveilevat voitoista tai sijoitetun pääoman tuotoista henkilöstön kautta, jotka eivät omista yhtiötä – eikä heitä johdeta kunnolla tai edes arvosteta. Omistajat eivät ole halukkaita muuttamaan strategista visiotaan uusien yhtiökumppanien myötä, vaan uudet henkilöt – vaikka he jakavatkin vastuun ja käyttävät parisuhteen… siis yrityksen kehittämiseen huomattavia resursseja (jopa kaikkensa) – leimataan resursseiksi; työkaluiksi alkuperäisen (unelman)omistajan pakkiin.
Jos haluamme kehittää yhtiötämme ja rakentaa liitoistamme elämänmittaisia konserneja, meidän tulisi etsiä aitoa yhtiökumppanuutta parisuhteisiimme, eikä paletin täydentävää tuntikortinhaltijaa. Kuunnella ja sopia yhdessä asioista, linjauksista ja tavoitteista. Sidosryhmien asiantuntijaresursseja (esim. parhaat ystävät) tulisi osata käyttää surutta antamaan näkemystä ja palautetta myös ’minulle itselleni’. Eikä vain välineenä yhtiökumppanin urpouden määrittelyyn. Erittäin vittumaista, mutta kokeilemisen arvoista käyttää omia ystäviä omien kehityskohteiden määrittelyssä ja purkamisessa.
”Mitä sinä haluaisit, odotat ja toivoisit elämältäsi sekä elämältämme?” -kysymykset ovat usein melko haastavia sulattaa, jos ne aidosti kerrotaan. Ne voivat sisältää erikoisia seksuaalisia haluja, perheeseen liittyviä unelmia, kodin (sijainti, koko, ominaisuudet…), erossa olemista sisältäviä suunnitelmia (Indonesian matka reppureissaten yksin), menettämisen pelkoa herättäviä tavoitteita (rauhanturvaajana toimiminen)… Näiden kysymysten äärellä pitää olla erittäin rauhallinen, herkällä korvalla kuulla toista ja hennolla äänellä puhua vilpittömästi. Alustaa ja taustoittaa tarvittaessa jokaista toivetta erikseen.
”Elämältäsi” on kirjoitettu esimerkissä tarkoituksenmukaisesti ensin, koska se pohdinta minusta pitäisi saada käydä ensin. Haluan kuunnella sen ja toivoisin kumppaniltani tilaa omille pohdinnoilleni. Keskusteluhan ei vielä ota kantaa siihen, mistä olemme sitten valmiita luopumaan ja minkälaisia kompromisseja keksimme näihin asioihin.
Yhdessä tekeminen on tosin usein haastavaa, jos/kun jo pohdinnoissa alkaa näyttämään hankalalta yhteensovittaa omia unelmiaan toisen vastaaviin. Se pärstä ei näytäkään liimautuvan siihen perhekuvaan. Hittolainen. Silti meidän tulisi malttaa mielemme ja antaa tilaa niille tunteillemme, joita koemme kumppaniamme kohtaan. Eivät ne kaikki lämpimät tunteet voi olla täysin väärässä.
Toki on muistettava ettei yhteenkuuluvuudentunnekaan ole aina synonyymi yhteensopivuudelle. Myös tälle vaihtoehdolle tulisi antaa tilaa ja kunnioittaa toista ihmistä, minua ja meitä. Teiden erotessa, luottamuksellisuutemme säilyisi ja arvostaisimme toisiamme. Moni toivoo; harva uskaltaa myöntää.
Jos levitin jo liiman, on täysin ymmärrettävää, että painelen puuttuvaa kuvajaista osaksi tauluani… eihän sitä sovittamatta voi tietää… ja voihan sitä aina vähän leikata, jos se ei sovi. Taulua siis… ei sitä toista.