En pystynyt käsittämään hämmästyttävän pitkään aikaan kritiikkiä, joka kohtasi minut:
”Mikset soita tai laita viestiä, kun olet kavereidesi kanssa?”
Koin tämän epäluottamuslauseena toiminnalleni ja suhteellemme. Ajattelin:
”Jos vietämme lähestulkoon kaiken muun elämämme yhdessä, niin eikö ole loogista ajatella, että pärjäämme mainiosti esim. illan kuulematta toisistamme, jos mitään erikoista ei tapahdu?”
Äidin äiti oli mikromanageeraaja, joka odotti raportointia ja toimintaohjeiden noudattamista. Äitini antoi ymmärtää, että toiseen ihmiseen tulisi luottaa lähtökohtaisesti ja antaa hänelle tilaa.
Isäni raportoi kotiin, jos hän halusi esim. saunan lämpimäksi. En siis saanut sellaista mallia, että kotiin soiteltaisiin ja rupateltaisiin ”niitä näitä”. Eivätkä kumppaninikaan raportoineet koskaan kotiin. Ei puhelinta käytetty aktiivisesti ”välittelysoittoihin”.
Eikä kyse ollut erossa-olo-ajasta. Jos olin jossakin tehtävässä tms. ei silloin odotettu soittoa tai viestiä. Vain jos olin pitämässä hauskaa epämääräisen kokoisessa ja potentiaalisesti sukupuolisesti moninaisessa porukassa.
Koin ja olin osin oikeassa arveluissani, että minulla ei tulisi olla ”liian hauskaa” ja asiaa olisi rauhoittanut esim. kihlasormus. Tai vaikkapa riipus, jossa Rakkaani olisi kuvamuodossa.
Pidin naisista yli kaiken. Pidän osin edelleenkin, mutta osaan olla tahdikkaampi. En enää poraa samalla tavoin varoittamatta aivokuorelle ja hypistele kaikkea kätösiin sattuvaa hassunmallista hermosynapsia kysyen: ”Tarkoittaako tämä sinun…”.
Toivoin naista, joka uskoisi minuun ja Rakastaisi minua minuna itsenäni. Minun lähipiirissä kukaan miespuolinen henkilö ei soitellut omalle sussulleen illan aikana. Alkuajat selittyivät sillä, että lähipiirini ei edes seurustellut. Ei heillä ollut ketään kumppania, jonka seinällä olevan valokuvan kulmaa ei olisi koristanut joku kaupallinen logo.
Myöhemmin pidin miehiä, jotka raportoivat kotiin, aika säälittävinä. Reppanoina. Tossuttimina ja ties’minä. Kuulin jopa legendoja pariskunnista, jotka soittavat toisilleen aina samalla kellonlyömällä joka ilta, kun ovat erossa toisistaan. Pidin tuollaista tukahduttavana. Varmasti osin siksi mitä olin kuullut ja pääosin siksi mitä olin nähnyt.
Harva mies, jota muut miehet kunnioittavat tekee E.T:t ja soittaa kotiin. Minulle ei tule suoraan sanoen ketään mieleen. On eri asia soittaa kotiin, kun on lapsia, koska lapset muuttavat kaikki asiat. ”Lapsilla on erityinen oikeus suojeluun Suomessa” luki maahanmuuttajien aloituspakkauksen rivillä viisi, jonka tekstin keltainen lehdistömme julkaisi.
Näin myöhemmin olen nähnyt toisen puolen. Ketäänhän ei oikeasti kiinnosta mitä muut ajattelevat siinä määrin, että uhraisivat oman perheonnensa muiden mielipiteiden takia.
Miestä (tai naista), jolla on onnellinen suhde, kunnioitetaan. Jos ei avoimesti niin salaa ja sekin vain siksi, että oma mieli ei kykene sulattamaan toisen toimivaa liittoa: ”Siinä on pakko olla jotain pielessä” ajatellaan helposti.
Opin myös lopulta sen miksi radiohiljaisuus voi tuntua loukkaavalta. Kun toinen ajattelee, että suhde on vahva jos se kestää eroaikaa vakaana – toinen ajattelee, että suhde ei ole onnellinen, jos toista ei kaipaa eroaikana ja vain ilmaisuun asti kipuava kaipaus on todellista kaipausta.
Vielä helpommin asian voi tiivistää kysymykseen, jota minulta ei koskaan kysytty: ”Millainen kumppani ei ajattele omaa Rakastaan kertaakaan illan aikana?”. Sellainen, joka ei aidosti Rakasta, ole onnellinen suhteessaan tai ei kunnioita kumppaniaan. Vain ilmaistu tunne lasketaan. Toisen ajatuksista ei voi pitää kirjaa.
Jos henkilö itse pyörähtää useinkin kumppaninsa luona ja miettien esimerkiksi miten mukavaa olisi halata omaa Rakastaan – on äärimmäisen masentavaa ajatella, ettei kumppani koe samoin. Tämähän ei ole totta, mutta tunne on todellinen.