Jos huudan,
minut ehkä kuullaan,
jos huudan kovempaa,
minua ei ehkä kuule kukaan.
Voimattomuuden tunteeltani
en huomannut voimakkuuttani.
Miten voisi pitää mitään ylimitoitettuna,
kun tuntee itsensä alamittaiseksi,
järveen takaisin rimpuilevaksi,
armosta ehkä sinne pääseväksi?
En pääni sisältöä toisinna kaksisesti,
enkä kahdenna sitä, vaan aina toisin,
kuin olen tarkoittanu se tulee ulos.
Joskus olen onnekas ja muutos on pieni,
tai jopa positiivinen. Silloin hihkaisen.
Monesti käy kuten olen peljännyt
ja viesti on kovasti muuttunut.
Huokaisen.
Joskus sisään, joskus ulos.
Mikseivät unelmani piirry kokonaan,
mikseivät sanani tule ulos sellaisinaan,
miksi tunteeni tuottavat kaiun vajaamman,
miksi huomaan joskus itseäni halaavan?
Mieleni liikkuva, alati muuttuva.
On senkin aika elon,
vaikka joskus pelon kohtaankin
ja hikikarpalon – ehkä toisenkin
saan niskaan, usein ohtaankin.
Sitten muistan, ei ole kuin yksi asia,
jota olen oppinut pelkäämään.
Sen kerron joskus; en tänään.