Selattuani e-kirjallisuuden tietopankkeja, en voinut (joo ei ole vieläkään nainen kirjoittamassa näitä juttuja) olla kiinnostumatta kirjasta otsikolla: ”The Get More Sex Get Better Sex Course Week 1” by Jeremy Parker.
Oheinen kuva oli mielestäni varsin yleiskäyttöinen miehille – halusivatpa he onnellisen suhteen, miellyttää naista tai sitten vaikkapa elätellä toiveita enemmästä seksistä (määrä/laatu).
Huomasin tehneeni virheen. Kyllä – ylimielinen mulqvisti – minä – olen tehnyt kardinaalisen munauksen… helppohan mulqvistin on tehdä munaus… joka tapauksessa…
Naisten harjoittama henkisesti aggressiivinen ”oikeuksien puolustaminen” on asia, joka sytyttää minut joka kerta. Nyt ei puhuta mistään feminismistä eikä äänioikeudesta vaan esim. ”epäkunnioittavuudesta”.
Olen alkanut riisumaan naista aseista. Väärin.
Minun tulisi (ps: sopinee muillekin miehille) kasata naisen itsetuntoa ja -varmuutta, jolloin hän itse haluaisi tehdä aselevon. Luopua aseista. Eikä edes niin, että ne hävitettäisiin. Ne saavat jäädä kotiin. Ne muistuttavat mahdollisuuksista, jostakin mitä ei haluat käyttää ja kokea uudelleen. Lasivitriinissä historiallisina esineinä, joista voi sitten luennoida lapsilleen: ”Tällaisia sitä ihmiset käyttivät toisiaan vastaan joskus…”.
Olennaista on mitä haluamme olla, ei se, mille varastolle meillä on avaimet.
”En ole kyllin hyvä, että kelpaisin ja riittäisin sellaisenaan.”
Tämä on monen länsimaisen ja mm. japanilaisen nuoren tarina. Asiasta ei juurikaan puhuta, koska koko homman ideahan on, että pitää pärjätä ja kehittyä paremmaksi. Jos et koe olevasi sellainen, olet velvoitettu kasaamaan itsestäsi sellaisen.
Toisin sanoen, ne jotka kokevat kelpaavansa eivät puhu asiasta, koska heillä ei ole ko. tuntemusta, jota ei voi käsittää jos sitä ei ole kokenut. Ne, jotka ovat päässeet siitä yli eivät mielellään muistele tai mainosta sitä.
Ja ne jotka eivät kelpaa – eivät voi ko. tunteen takia puhua asiasta, koska se pahentaisi kokemusta riittämättömyydestä.
Riittämättöyyden kehäjuoksun lähtölaukaus voidaan ampua reiteen jo varhaislapsuudessa tai esimerkiksi koulu-uran alkutaipaleella. Oleellista olisi päästä ongelman ytimeen: Mistä tekijöistä olo koostuu? Olenko edelleen velvoitettu kokemaan tätä oloa ja jatkuvasti kehittymään? Olenko enää vaatimusten vaikutuspiirissä ja niiden orja?
Luonnollisesti esim. koulumaailmasta työelämään siirros ei todennäköisesti helpota oloa, vaikka näennäisesti alkuperäinen syy olisikin jo menneen talven lumia.
Syyn löytäminen ja sen asianmukainen purkaminen auttavat ainakin omalla kohdallani. Kyky nähdä mistä oma riittämättömyys oikeasti juontaa juurensa ja mitä hienoja asioita sen voittamisesta koituisi. Ulkoisen – universaalin totuuden kaltaisen – motivaation löytäminen on tärkeää kaltaisilleni ihmisille. Kohdallani se on lapset; lasten hyvinvointi ja terve kehitys. Minun pitää katkaista tämä kierre, joka on valunut sukupolvelta toiselle. Haluan seuraavan sukupolven – jos sellainen tulee jälkeläisistäni tai vaikkapa sisarusteni liitoista – saavan terveen itsetunnon, jotta he voivat olla parempia ihmisiä ympärilleen ja kokea sisäistä rauhaa – eheyttä.
Riittämättömyyden tunteesta kärsivän ihmisen tunnistaa helposti: hän kommentoi joka asiaa muodossa ”tämä voisi olla paremmin”. Hänen oma kokemuksensa omasta itsestään on niin riittämätön ja hän kokee tekevänsä niin paljon, että hänellä on oikeus nokkia ympäristöään. Neuvoa, ohjata, kehittää… tärkeimmät avainsanat: korjata ja parantaa.
Riittämättömän henkilön nimenomaan pitäisi korjata ja parantaa itsensä.
En tule koskaan lopettamaan kehittymistä, mutta haluan nähdä maailman ympärilläni valoisana ja hyvänä. Nähdä ihmisten yrittämisen, tunnistaa sen ja antaa sille arvoa.
Minä muiden joukossa.
Havaitsin omanarvontuntoisten ja älykkäiden 25-35v. naishenkilöiden sanavarastoon kuuluvan mielenkiintoisen sanan:
epäkunnioittava
Se ei ole: loukkaava, halventava, alentava…
Se on epäkunnioittava.
Sana alleviivaa kunnioituksen tarvetta ja erityisesti sen merkitystä ko. ihmisryhmässä.
Mieshenkilö totesi sivusta minun pohdintaani: ”Nyt ymmärrän… koet, ettei kunnioitus ole automaattinen ja se pitää ansaita.”.
Kyllä. Kunnioitusta ei minusta lähtökohtaisesti ole alunperinkään, vaan se tulee tekojen kautta. Tuntemattomien toiminta ei ole epäkunnioittavaa sen enempää kuin kunnioittavaakaan. Silti juurikin tuntemattomia ihmisiä kohtaan esitetään ko. termiä vähintään yhtä usein, kuin läheisiinkin – joiden sinällään pitäisi elää keskinäisessä kunnioituksessa suhteessa termin käyttäjään.
Miksi sitten myös läheiset saavat osansa tästä sanasta? Onko niin, että naishenkilö kunnioittaa epäkunnioittavia henkilöitä, mutta he täysin aiheetta epäkunnioittavat häntä? Sana esiintyy voimakastahtoisilla naisilla, jotka ovat kokeneet tulleensa väärinkohdelluiksi. ”Minua on loukattu!” on mielestäni termin sisältö. Sanalla on vahva menneisyyden kaiku, joka viittaa lähtötilanne asenteeseen ja tapaan tulkita viestejä.
Jos esimerkiksi mies on pystynyt koko tuntemisen ajan pitämään yllä kunnioittavia välejä, on hänen kommunikaationsa lähtökohtaisesti kunnioittavaa. Naishenkilö ei siis katso koko maailmaa epäkunnioittavana, vaan ko. asenteen laukaisee aina jokin toiminta tai viite siihen.
Löysinpä tuossa keskustellessani elämäni naisten yhteisen tekijän:
Suurten tunteiden ja elämysten kaipuu.
Piti oikein miettiä omalle kohdalleni ja kyllä minussa on sitä samaa.
Toinen minkä tajusin tätä kirjoittaessani:
Tylsistyminen/kärsimättömyys.
Kaikki naiseni ovat olleet sellaisia, jotka haluavat joko helposti ”jotain muuta” (tylsistyminen) tai johdonmukaista, nopeaa etenemistä, heille tärkeisiin päämääriin (kärsimättömyys).
PS: Yhteinen nimittäjä sinänsä on epäkelpo termi, koska sillä viitataan matemaattisesti murtoluvun jakajaan, joka vastaa kysymykseen: ”Moneenko osaan jokin on jaettu?”.
Yhteinen tekijä sen sijaan pääsee vähän lähemmäs, joka on luku jolla molemmat alkiot voidaan jakaa. Vitsikkäästi: ”Tekijä, jolla molempien henkilöiden persoona/käyttäytymismalli voidaan kertoa puolittain.”.
Totesin tuossa taannoin, että naisen mielen voi tiivistää yhteen lauseeseen: ”–mutta toisaalta…”.
Katseeseen viitatessa ja monessa muussa suhteisiin liittyvissä ilmaisuissa ’vangitseva’ on positiivinen – iso ja ennen kaikkea muistettava tunne.
On sinänsä mielenkiintoista, että vangitsevuus on usein alkuunsa juurikin positiivinen, mutta se helposti jatkaa saman sanan toiseen merkitykseen.
Vangitsevuus kääntyy helposti raastavaksi. Ihminen tiedostaa itse valinneensa tilanteen, johon ”päästyään” hän ei ”pääse” sieltä pois. Halusit saharaan kokeilemaan miltä lentohiekka tuntuu… on se jännää ihan loppuun asti.
Ihmisen reaktio on hauska: ei mahdu päähän, että olisin halunnut johonkin, mikä ei ole minulle hyväksi. Siis enhän minä voi olla niin idiootti, että tekisin – tai olisin – jotakin mikä ei olisi hyväksi minulle. Omiin toimimattomiin malleihinkin voi jäädä vangiksi.
Riippuvuudet kaikkinensa ovat vangitsevia. Kaikki riippuvuudet antavat alkuunsa paljon: sosiaalista statusta, parempia bileitä, elossaolemisen tunteita… halu korjata oma mieli ja parantaa elämänlaatua – saada se puuttuva ’jokin’.
Ihminen haluaa aina parempaa minimipanostuksella. Jotkut haluavat maksimit – toiset vähän maltillisempaa. Olenko riittävän lähellä jalostamaan nyt käsillä olevasta sen ’riittävän’ hyvän itselleni? Jumitanko mahdottomassa vai munaanko mahdollisuuteni siihen elämään, jota olen toivonut itselleni? Olenko saamassa sitä tunnetta? Millä hintaa?
Olen miettinyt aiempia suhteitani paljon. Olen huomannut, että kun realistisen tilannekatsauksen saa tehtyä, tehdyistä virheistä pystyy oppimaan aina vain enemmän. Penkomisessa oikein innostuu, kun muistaa, että voi muuttaa toimintaansa ja saa ikään kuin ”samalla (oppi)rahalla” koko ajan enemmän hyötyä. Koska inhimillinen kärsimys on kallista. Aivan liian kallista.
Vangitseminen ei ole kenellekään itseisarvo, sillä on aina jokin – vaikkakin sadistinenkin – syy, joka menee paljon syvemmälle, kuin häkkilinnun katseluun. Se voi olla vaikkapa halu hallita jotakin, kun oma elämä ei ole enää lapasessa.
Olkaamme armollisia itsellemme: voimme olla vangittuina pitkiäkin aikoja, mutta olemme jääneet tilaan toivoen – emme ole voineet tietää, ettei toiveemme täyty koskaan. Olemme voineet sitoa kumppaniamme; olemme tehneet sen toivoen, että halumme yhtyisivät, jotka koemme näkevämme molempien sydämissä.
Kahleiden ylläpito ja niistä vapautuminen sekä muutos yleensäkin vaativat voimia. Aina niitä ei ole. Emmekä aina tiedä missä ’sen ydin’ on. Ymmärrän, ettemme pelon takia voi aina rauhoittaa mieltämme ja puhua avoimesti – mutta siihen tulee pyrkiä. Yhdessä.
Kannattaa välillä pysähtyä miettimään omia vanhempiaan ja omaa kumppaniaan – mikä heissä vituttaa.
Tämän jälkeen kannattaa ensimmäisenä tutkata oma tontti seuraavaksi. Onko minussa niitä samoja ominaisuuksia? On mitä todennäköisimmin, mutta ne ovat eri muodossa ja usein eri tasossa. Omalta osaltani voin todeta, että minussa on paljon samaa – siis opittua – isäni kanssa. Olen ottanut tehtäväkseni tunnistaa niitä ja muuttaa niitä haluamaani suuntaan.
Tein isäni kanssa harjoituksen. Piirsin ympyrän ja jaoin sen neljään. Piirsin vasempaan yläkulmaan isäni ”tontin” ja kysyin: ”Paljonko otat tilaa?”. Tarkensin kysymystäni tilanne-esimerkillä ja ilmauksin: ”Noin keskimäärin.”. Vastauksen saatuani ja siitä hetken keskusteltuamme, piirsin toisen samanlaisen jaetun ympyrän ja asetin itseni vasempaan yläkulmaan. Haukkasin tussillani muiden tonteista siivut omaan alueeseeni ja totesin: ”Siinä olen minä – noin keskimäärin.”.
Tilanotto, johtamishalu ja -näkemys ovat vain yksi sektori. Harjoitusta voi tehdä muidenkin piirteiden kanssa. Jos olet epävarma nykytilastasi, mieti koko elämääsi: mitä olet painanut mieleesi? Tilanteet, tunteet… osaat kyllä vastata halutessasi. Jos vastaaminen tuntuu vaikealta – älä pakota itseäsi. Iloitse! Olet minua kykeneväisempi verhoamaan ajatuksesi ja tunteesi itseltäsi.
Itsekriittisyyden ja -analyyttisen otteen poisoppiminen on kokemukseni mukaan mahdotonta. Suhtaudu asiaan siis erityisella vakavuudella: kerran itsensä narauttanut ja kehittämään ryhtynyt – ei osaa lopettaa. Muista: Kun vaadit itseltäsi merkittäviä panostuksia, alat kokemaan myös oikeudeksesi vaatia muilta. Tämä häiriöittää mielikuvaa sinusta muiden ihmisten keskuudessa, koska suurin osa ihmisistä yrittää vain selviytyä ja elää elämäänsä. Elämä itsessään on jo niin haastavaa, ettei monellekaan tule mieleen tehdä siitä vielä vähän haastavampaa. Minun kehityshaasteeni on tällä hetkellä päätöksentekokyvyttömyys, joka on pyrkimystä päästä passiivisuudella mukavuusalueelle haastavissa (jopa sotaisissa) olosuhteissa… Gandhi tosin ei ollut perheyrittäjänä rakennusurakointibisneksessä.
Varoitus: Suurin osa ihmisistä ei pidä heidän persoonan arvioinnista, joten älä leiki muiden minäkuvilla huviksesi. Sinun tulee kantaa vastuu arvioista, joka tarkoittaa käytännössä halua ja kykyä sovitella mahdollisesti tulehtunutta tilannetta pitkäaikaisesti.
Huom: Voit ottaa luotettavan henkilön peiliksesi – ilman, että vastuutat/haastat häntä ajattelemaan suoraan omaa tilannettaan. Harjoitteluun kannattaa valita henkilö, jonka mielipiteitä arvostat suuresti ja joka ei jaa kehityshaasteitasi – tällöin loukkaamisen riski on minimaalinen. Vaihtoehtoisesti henkilöt, jotka ovat erityisen kiinnostuneita itsensä kehittämisestä ovat hyviä kumppaneita – mutta anna heidän itse avata suunsa ja kysyä.
Salilla mietin, että nainen on mieluummin aerobinen.
Siis fyysisessä toiminnassaan, jota myös isoja tunteita aiheuttavat tilanteet ovat.
Nainen haluaa hengittää ja olla mukana, tehdä yhdessä ja vastaanottaa lempeää, kuljettavaa otetta. Kävellä – ei juosta kilpaa 100m aitoja verenmaku suussa*.
Useampi mies saa kiksit kyllä anaerobisestakin suoritteesta ja miksei nainenkin satunnaisesti – ehkä 1:5 tai jopa 1:10.
*Onneksi aitoja voi juosta hyvällä fiiliksellä:
http://www.youtube.com/watch?v=tMgmYutL9W0
Aiheesta muualla: Wikipedian ’Anaerobinen eliö’-artikkeli sisälsi niin mielenkiintoisia sanakäänteitä, jos mietti ko. termin tilalla ”miesten illanviettoa”.
Lapsi vastaa rehellisesti ettei pessyt hampaitaan ja saa negatiivisen reaktion. Seuraavan kerran lapsi osaa vastata kuin aikuinen, että on pessyt hampaansa.
Tommy Hellsten pohti asiaa näin: ”Totuus tekee vapaaksi mutta myös kipeää. Siksi se tarvitsee kumppanikseen rakkauden. Totuus ilman rakkautta on julmuutta.”
Lopetin pohdintani ajatukseen: ”Totuus on herkkä ja sille pitää antaa tilaa. Se on kuin vauva: arvaamaton, muttei tarkoita pahaa – haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi.”
Edellistä aiemmat kommenttini olivat:
”Ydinsisältöni on erään ryhmän halu rehellisyydelle/totuudelle, mutta sitoutumattomuus sen vastaanottamiseen. Ja nimenomaan olen huomannut, että asioita voi katsoa monesta näkökulmasta – eivätkä ne ole sinänsä vääriä – mutta kyllä niistä joku on lähempänä totuutta kuin toinen. Oma näkemykseni on monesti ollut, että totuus on aika raadollinen – se on se näkökulma, joka on hankala, vaatii sulattelua ja toimii ajokoirana päätöksiin.
En siis ole itse huolissani totuudesta – tai sen saamisesta – koen saavani totuutta ihan riittävästi. Ne ovat yleensä ihan naaman edessä, kun niitä uskaltaa katsoa. En muista kuin ihan muutamia case-esimerkkejä, missä minua on suoranaisesti ja tarkoituksenmukaisesti/tavoitteellisesti johdettu harhaan – yrityksistäni huolimatta pitää homman rehellisenä.
Niissäkin hetkissä minulla oli kyllä selkeä tunne – koska kysyin asioista siinä muodossa kuin ne lopulta olivat. Enkä minä ole katkera ’heille’ vaan itselleni, että en osannut toimia paremmin… koska loppuviimein minä koen rehellisyyden ja totuuden tulevan avoimeen syliin. Jos en ole sitä saanut – en ole ollut riittävän avoin ja pehmeä. Joku voisi väittää minua turhan itsekriittiseksi tässä asiassa, mutta näkemykseni pohjaa omaan kokemukseeni – milloin minusta on tuntunut hankalalta puhua avoimesti asioista, jotka ovat vaikeita ja kaipaisivat toisen ihmisen tuekseen.”