Kategoriat
Pohdinnat Vinkit

Nainen ei kaipaa selitystä

Lyhyesti

”Toimi siten, ettei tarvitse selitellä” on sekä isäni johtamismalli yrityksessä, että naisten kaipaama viisaus mieheltä. Moni mies noudattaa tätä käänteisesti eli toimii miten lystää, eikä selittele omaa toimintaansa.

Kertauksena pari vinkkiä

Nainen ei tosiaan kaipaa selityksiä – siis hän itse ei halua tulla selitetyksi, koska ihmisten määrittely vaatii aina oikomista, yleistämistä ja luokittelua. Nainen, sen enempää kuin moni muukaan ihminen ei halua olla ”vain yksi monista”. Mies on tälle immuuni, jos viiteryhmä on positiivinen – nainen ei edes silloin. Ainoa tilanne, jossa olen nähnyt naisen ”sallivan” yleistykset, luokittelun tai toiseen henkilöön vertaamisen on ollut, kun verrattavana oleva henkilö on ollut naisen itsensä arvostama taho.

Nainen ei halua koskaan selityksiä – hän haluaisi vain kaikkien asioiden toimivan juuri kuten hän haluaa. Kun homma menee vinoon, ei naista oikeasti kiinnosta mikään selitys. En osaa sanoa mikä leikki se on käydä keskustelua siinä tilanteessa, kun ei sitä kerronalla paranneta – mutta puhumattomuus ei ole ainakaan sen parempi ratkaisu. Kyllä, olen kokeillut myös raadollista totuutta, eikä sekään ole mitenkään merkittävästi parantanut tilannetta. Joskus nopeuttanut tilanteen käsittelyä, toisinaan ei.

Seli-seli

Tietenkin nainen kaipaa selityksen – tuo ihana jumalolento on monelle selittämätön, joten se pitäisi selittää. Toisekseen nainen oikeastaan aina haluaa kuulla miksi jokin tapahtui jotenkin – vaikka hän on jo päättänyt ennen sen kuulemista, ettei se ole riittävä selitys… mutta noin huvin ja urheilun kannalta on kiva antaa toiselle mahdollisuus.

Moni mieshän lankeaa tähän ansaan ja alkaa sitten tosiaan keksimään jonkun tarinan, jonka päätteeksi nainen voi napauttaa: ”Olisit puhunut totta niin …”, johon dramaattisen positiivista jatkeeksi (jota ilman nyt jäät) tai uhkaavaa (jota saat nyt, kun sössit homman, eikä sinussa ollut ”riittävästi miestä ja selkärankaa” kertoa totuus). Tässä vertailussa Temptation Islandin Joonaksen: ”No vähän panin.” -omakohtaisen totuuden kertominen on periaatteessa kelpo suorite.

Seksuaalisuus

Sitten siihen pihviin. Eli konkretiaan.

Isäilin tuossa äsken ja steriloin tuttipulloja sekä tarvikkeita. Mieleeni tuli tilanne viime syksyltä, jossa tein samaa hommaa hotellin aulassa. Siellä tuli tilanne, jossa eräs daami nosti patukan pöydältä yöaikaan (joo steriloin myös yöaikaan maski naamalla niitä pulloja). Patukassa oli suurin kirjaimin: ”KEKSI”.

Tulkitsin tilannetta, jossa kaksi mieshenkilöä oli lähdössä kahden daamin kanssa ”yön selkään” hotellin aulasta ja totesin patukan noston aikana: ”Vai pitäisikö siitä muuttaa ensimmäinen kirjain?”. Viehättävä naishenkilö nyrpisti naamaansa, enkä usko sen johtuneen, etteikö hän olisi ymmärtänyt – joskin ainahan sekin on mahdollista. Sivuutin tilanteen jatkamalla aiempaa asiaamme, mutta jäin pohtimaan huonoa vitsiäni ja reaktiota.

Yhdistin tämän ja aiemman mokani, jossa onnistuin toisella virheellä polttamaan ilmeisesti sillan mukavaan naishenkilöön. Monimutkainen ajatusprosessi synnytti kuitenkin teorian.

Nämä molemmat naiset, joiden kanssa vihjailevat sanani aiheuttivat vastareaktion olivat varsin viehättyneitä (ja varmaan ovat edelleen) eräästä miespuoliesta ystävästäni. En tiedä, mutta arvelen, ettei tämä mies ole vihjaillut näille naisille sanoilla. Hän on vain toiminut ja toiminta on nostanut jännitettä heidän välillä. Nämä daamit ovat erittäin fiksuja ja viehättäviä siis… joka aiheuttaa luonnollisesti myös ylitarjontaa miehistä. Tämä osaltaan luo kitkaa kaksimielisyyksien vastaanottoon, koska ne eivät ole aina positiivisia.

Tämä on olennaisesti linkissä siihen valitettavaan tosiasiaan, jota yllättävän moni vähemmän viehättävä mieshenkilö suorastaan itkee: ”Naiset kokevat saman toiminnan kahdelta eri mieheltä aivan eri tavoin esimerkiksi baarissa!”. Tällä viitataan hävyttömiin lähestymisiin jne., joita viehättävät miehet tehdessään saavat kuulla naisilta: ”Ah! Hän on niin ihanan itsevarma!” ja vähemmän viehättävät miehet: ”Hyi helvetti! Mene pois senkin pervo!”.

Tätä mekaniikkaa on turha kääntää: ”No eikös se oo sama jos nainen…?” – hei, ei se ole, ihan turha jumppa. Mies ottaa imartelevana hyvin laajasti kaikki lähestymiskulmat naisilta. Mies itse kokee, että kyllä hän itse osaa sanoa milloin haluaa lähteä leikkiin mukaan ja milloin todeta: ”Juuri tänään ei nyt innosta…”. Tarkoittaen esimerkiksi, etten ole vielä niin epätoivoinen, että söisin oman moraalini ja käyttäisin hyväkseni sinun auttamatonta känniä. Moni mies ei koe moraaliaan rajoittavana ja tarttuu näissäkin tilanteissa myötämielisesti tarjoukseen, joka kuuluvalla äänellä tai suoranaisella tarttumisella esitetään.

Sanojen paikka

Tommy Tabermann ja muut sanoilla naisia hurmaavat miehet…

Kyllä, sanoilla voidaan edistää asioita – mutta ne eivät saa tulla kuten muutkaan lähestymiset: naista loukkaavasti tai tunkeutumalla tämän tilaan. Jos ne ovat ”saatavilla” tai niitä kailotetaan kuuluvasti (esim. esiintymislava), mutta ei tungeta väkisin juuri tälle kyseiselle naiselle – niitä saa viljellä vapaasti.

Yllätyksellinen ”sanoilla käpälöinti”, jos näin voi sanoa – on ihan yhtä huono liike kuin oikeakin käpälöinti – jos naisen mieli ei ole tunnistanut lähestymistä tekevää miestä viehtättäväksi.

Tästä syystä erilaisten artistien taiteen keinoin ilmaistut hyväilyt ovat toimivia ja koska he ovat jo naisen ”tuntemia” – he voivat lähestyä laveammin naista, ilman oloa tunkeutumisesta: ”Mehän oikeastaan jo tunnetaankin…”.

Se tuttuuden tunne ei kuitenkaan auta tavallista miestä, jonka kanssa naisella ei ole mitään kulmaa kokea intohimoa. Harvan miehen naama on riittävän seksikäs. Vartalot kylläkin. Tämä on keskeinen asia. Treenattu mies voi olla sanallisesti suorempi ja tylpempi – se ikään kuin kuuluu pakettiin.

Katsoin kuinka Teuvo Hakkarainen entisenä sahurina käveli moottorisahan luokse vanhan äijän näköisenä hieman harmaantuneena ukkona Hjalliksen ja Jethron ohjelmassa. Pari terävää vetoa narusta ja kone käyntiin. Se hetki hyvin kiteytti lausunnon, jonka Kiinteistökuningatar Kaisa sanoi myöhemmin, että Teuvossa on sellaista ”piilotettua voimaa”. Teuvo jos kuka on tylppien ilmaisuiden mies ja pärjää erittäin hyvin tyylillään.

Kategoriat
Pohdinnat Runot

Kirves

En ymmärrä miksi,
löytää tiensä käteesi
pimeässäkin viha ensiksi.

Sanat sinkoilevat kipinöiden,
loimottavat tunnelmaa öiden.

Kosta vaan, jos on kostettava,
Ostan lämmön,  jos on ostettava,
Kohtaan Sinut, olet kohdattava.
Johdanko minä? Ei kysy johtaja.

Käykö armo oikeudesta?
Kiitos vaan – eipä kestä.

Jos ympäristö vaikuttaa,
tulevaan työntää, vaivuttaa.
Eikö silloin olisi hyvä,
sävyssä ystävystyä?

Taas ottaa pannuun,
Paha mies pannulla,
Sanat sekoittaa, sotkuun,
Näkymä kuin pullasutulla.

Mä mokasin, tiedän.
Kyllä mä yhdet haukut siedän.
Mut toivoisin, että tää Paketti,
muuttais viestin Rakkaudeksi.

Ei oo kysymys asenteesta,
nyt puhutaan perheestä.
Entä ne arvot, joista puhumme?
Entä se Rakkauden tunne?

Kirveltää kirveesi,
Kireään kivekseeni.
Anna tulla,
Kestän kyllä.
En hajoa tähänkään,
kohta ei kiinnosta vähääkään.

Kaipuu hyvään?
Terä viiltää, syvään.
Arpikudokseen puree,
Aina vaan syvenee.
Huumori hupenee,
Kun vaurio etenee.

Hitto mä vielä näytän,
Ihan kaiken käytän,
Katsotaan riittääkö mikään,
Irtiotto? En pelkää sitäkään.

Nyt puhun halusta,
En pelosta,
En ajatusta osta,
Ettei voi aloittaa alusta.
Kaksin aina kaunihimpi,
Yksin järjetöntä, olla impi.

Kategoriat
Pohdinnat Runot

Tilanne ku tilanne

Naiset ovat kuin lempikappaleet.

Paraskaan

ei ole täydellinen joka tilanteessa.

Silti ilman en voisi elää ja kaikille on hetkensä.

Osan kanssa

huuto kuuluu sävelkulkuun ja kertosäkeeseen.

Sanat ulkoa opetellut.

Olenko kuunnellut ja sisäistänyt, vai vain hoilannut mukana?

Ymmärtänyt antaa tilaa vivahteille?

Parhaat

kehittyvät ja kasvavat, muuttuvat kuten minäkin ajan kanssa.

Osa on vanhoilla kiekoilla, urilla, jotka eivät halua taskuuni, kosketusnäytölleni enää.

Silti kaikkia kannan mukanani ja muistan.

Tapailen sointuja ja tavatessa hymyilen.

Kategoriat
Pohdinnat

Hyökyaalto

Jokainen
joka on pidellyt
aaltojen silittämää
kiveä kädessään
tietää
että jatkuvilla hyväilyillä
on ihmeitä tekevä voima

Tommy Tabermann

Pitelin lasia, jossa oli tämä teksti kädessäni tänään. Olin jotenkin vähän närkästynyt, koska komea konseptihan se on – kivenkin saa pyöristettyä riittävän monta kertaa silittelemällä.

Ärsytykseni ei perustunut kiven pyöristymiseen, josta olen tietenkin ilahtunut itsekin. Olin vain eri mieltä, ettei hyväily kuitenkaan pysty ihmeisiin, kuten Tommy väittää.

Tarkemmin asiaa tarkasteltuani tajusin Tommyn vain toteavasti tuumaavan, että jos yksittäistä kiveä silittelee virtaavan veden lailla, se pyöristyy ja muuttuu sileäpintaiseksi.

Tästä olen samaa mieltä.

Se miten olen aina kuvitellut tuon runonpätkän liittyi kahden ihmisen väliseen yhteyteen, kosketukseen ja tuntoihin. Näitä jatkuva hyväily ei ihmeenkaupalla tee täydeksi kahden ihmisen välille. Hyväilyllä, olipa se fyysistä tai henkistä, voi pyöristää ja silottaa rujon kivenkin – mutta veden ja kiven suhdetta se ei muuta. Aallot nuolevat edelleen kiveä ja kivi pyöristyy. Kivi ei Rakastu veteen sen enempää, eikä vesi muutu kiinnostavammaksi.

Vesi voi siis tehdä työnsä yksin ja kivi voi ottaa sen mukaansa, kun se kulkeutuu uuden hyväilijän – ohikulkijan – käsiin siveltäväksi. Vesi jää virtaamaan ja kivi jatkaa matkaansa, jonka vesi tasoitti.

Kategoriat
Pohdinnat Tavoite

P-rengas

Haluan, ettei poikani joudu ikinä pelastamaan minua.

Joskus isä itse velvoittaa ja joskus poika ottaa pelastajan roolin, usein näennäisesti molempia – kun oikeasti se on vain ensimmäistä: isä velvoittaa – koska isällä on melkein aina mahdollisuus halutessaan suojella poikaansa ja estää tämän pelastusoperaatio.

Ajatukseni kirkastui, kun sattumalta katsoin TV:stä dokumenttia, jossa (erittäin kuuluisan) tanskalaisen miesmallin poikaa seurattiin. Poika kertoi omalle kuvausryhmälleen menevänsä toimittajan haastatteluun ja ”minun pitää olla valmistautunut ja varuillaan”.

Toimittaja kysyi kaikenlaista pojan isäänsä/-suhteeseen liittyvää: ”Kun isäsi myönsi julkisesti väärinkäyttäneensä päihteitä… miltä se tuntui?”.
Poika: ”En koe, että isäni olisi väärinkäyttänyt päihteitä. Hän käytti niitä kohtuudella, eikä koskaan vääristä syistä, vaan —”
ja muita suojelevia vastauksia, tätä korosti omalle kuvausryhmälle haastattelun jälkeen avautuminen: ”Se meni hyvin… minun pitää olla tarkka sanoistani, koska haastattelijat ovat joskus armottomia ja voivat repiä otsikoita vääristä sanoista…”.
Siis poika koki velvollisuudekseen selitellä isänsä toilailuja ja käänsi niitä positiivisiksi, vaikka isä itse oli jo myöntänyt sekoilleensa.

Minun kuvio oman isäni kanssa on toki surullisempi. Pojan velvoittaminen pelastusoperaatioon on vielä ihan normaalia, mutta oman pojan tulevaisuuden lainaaminen ja sen pyörittely normaaliksi liiketoiminnaksi on jo häiriintynyttä. Eikä hommaa tietenkään parantanut rakenne, jossa minun tilanteeni piti olla tarvittaessa lyhytaikainen kokeilu ja minun itseni piti olla turvassa isäni lupaamalla takauksella. Aikaa kului ja katsoin omaa isääni silmiin hänen työhuoneessaan ja aavistelin pahaa, mutta halusin tarkistaa, ettei asia olisi niin huonosti kuin pelkäsin. Kysyin: ”Niin onhan lupauksesi vielä takauksesta voimassa?” ja puolet geeneistäsi antanut aikuinen vastaa: ”Häh? Ei se niin mene! Kyllä sullakin pitää yrittäjäriskiä olla tässä!”.

Uskallan nyt sanoa tämän olevan traumaattinen kokemus. Enkä ole tästä kokonaisuudesta päässyt yli, vaikka teinkin omalta puoleltani jo rauhan asian suhteen isäni kanssa. Olen pohtinut onko asian pyörittely hyväksi vai huonoksi minulle – tulevaisuudelleni – tai omalle suhteelleni poikaani. Sanotaan, että historia toistaa itseään.

”Who controls the past controls the future. Who controls the present controls the past.”

-Johtajasika Winston @ 1984 (kirja) / George Orwell (kirjailija)

Minun pitää ottaa vahvempi ote nykyisyydestä, jotta voin hallita mennyttä ja sitä kautta tulevaa.

Kategoriat
Konseptit Pohdinnat

Kaksi, jota pelätään

Opin ’Vain Elämää’ -sarjasta, että Jannika B itse myi ajatuksen Temptation Island Suomi-tuotannolle käyttämään hänen tekemäänsä ”Kaksi, jotka pelkää”-kappaletta TV-sarjan tunnusmusiikkina. Tämän jälkeen kuvattiin vasta musiikkivideo TV-sarjan kuvauspaikalla. Enkä muuten tiennyt, että sama henkilö oli tehnyt lopputyönsä musiikkiartistien verotusmenettelyistä ja vaikuttanut vähintäänkin merkittävästi tai jopa ratkaisevasti artistien oikeudenmukaiseen veromuutokseen.

Prosessi.

Ensimmäisen tekstikappaleeni käsittelee toimintakulkua, jolla hukutan toisaalta aasin sillalta – sitoakseni otsikon sanaleikin taustoituksen varsinaiseen asiaan.

Kun kaksi mörköä Rakastuu – mitä siitä seuraa?

Teknisesti ottaen, jos kaksi – mitä tahansa otusta – Rakastuu, siitä tulisi seurata latteasti ilmaisten Rakkaustarina. On minusta kohtuullista olettaa, että ainakin Muumeissa esiintyvä Mörkö voisi hyvinkin sopivan puolisoehdokkaan löydettyään Rakastua. Tämä käy minusta ilmi jaksosta, jossa Mörkö saa sydämenmuotoisen näkinkengän ja tuntee epämääräisen positiivisia tunteita.

Noh. Täällä tosielämän puolella mörköjä – siis ihmisiä – on yllätyksellisen paljon, kun haastatellaan ennakkoluulottomasti. Esimerkiksi minä olen, joidenkin yllätykseksi, ollut ja ehkä olen edelleenkin mörkö monelle kanssatallaajalle. Siis pelottava hahmo, jonka läsnä tuntee jotain epämääräisiä negatiivisia tunteita, esim. pelkoa tai ahdistusta.

Tiedän myös useammankin kumppanini olleen samalla tavalla mörköjä. Ehkä useimmiten eri syistä, kuin minä itse, mutta melko samalla tavalla loppujen lopuksi. Isäni on kuvannut asiaa minun kohdalta hyvin ymmärrettävästi, joten lainaan häntä: ”Ei sun kanssa pärjää!”. Tämä sietämätön tunne omasta voimattomuudesta, joutuessaan ”mörön hampaisiin”, kuvaa sekä minua että useampaakin kumppaniani.

Tästä päästään takaisin otsikkoon ja välikysymykseeni: Mitä siitä seuraa, kun kaksi mörköä, joita pelätään, Rakastuu?

Teknisesti ottaen se on yhdentekevää mitä siitä noin yleismaailmallisesti seuraa. Eniten ja ensimmäiseksihän kiinnostavaa on pohtia mitä heille – siis kahdelle mörölle ja heidän suhteelle – tapahtuu?

Ihmiset, joita pelätään syystä tai toisesta – pelätään ihan syystä. Toisin sanoen, kun möröt Rakastuvat, ovatko he immuuneja toistensa pelottaville piirteille?

Voisin kuvitella, että esimerkiksi seksuaalisessa sektorissa pelkoa aiheuttaneet kaksi mörköä voisivat olla jollain tasolla immuuneja toistensa pelottavuudelle. Toinen immuniteetti on esimerkiksi kunnianhimo (ks. House of Cards -TV-sarja), kun molempien kunnianhimo on samassa sektorissa, mutta ne ovat suojassa toisiltaan. House of Cards -sarjassa homma rullaa ihan mukavasti siihen asti päähenkilöpariskunnan suhteessa, kun molemmilla on toisiaan uhkaamaton rooli. Kun suhteen naisen mieli muuttuu miestään kohtaan ja kunnianhimo kohdistuu samaan jakamattomaan positioon – homma hajoaa, kuin korttitalo… noh, sarjan nimikin on vähän hutera.

Klassisia synergisiä ”kunnianhimoliittoja” ovat esimerkiksi kehoon/urheiluun liittyvät parisuhteet, joissa esimerkiksi pariskunta voi käydä yhdessä kuntosalilla, eikä kummankaan menestys uhmaa toista lainkaan. He kilpailevat täysin eristettyinä eri sukupuolikategorioissa. Näin ollen toisen treeniä voi rajoituksettomasti tukea ja se ikään kuin sataa myös omaan laariin, koska ko. segmentissä kuumavartaloisen puolison kanssa hengailu nostaa myös omia pisteitä. Homma on hyvin suojassa, aivan samalla tavalla, kuin hyväkuntoisen urheilijan mieli-keho-yhteys yksilönäkin – kunnes toiselle tulee esimerkiksi fyysinen vamma tai asennevamma estämään aiemmin yhteiseksi koettua harrastusta. Tai toinen saa omasta mielestään paremman kumppanuuspakettitarjouksen.

Voisin lässyttää tästä asiasta ikuisuuden, mutta siirrytään omaan sektoriini. Minun pelottavuuteni perustuu mm. prosessiteknisille intohimoilleni. Pystyn pyörittämään hyvinkin abstrakteja ja pitkiä ketjuja päässäni. Näiden ketjujen kautta mm. perustelut ja argumentointi ovat ääripisteessään psyykkisesti niin kuormittavia kuunnella, että vastaanottajan pää räjähtää huutaen samaan aikaan molempiin suuntiin:

  • ”Tuon on pakko olla totta – ei kukaan voi keksiä noin pitkää selitystä päästään ja vaikken ymmärtänyt siitä kuin puolet aivoillani, jokin minussa sanoo sen olevan juuri noin.”
  • ”Tuo ei voi missään tapauksessa pitää paikkaansa, koska silloin tulisin myöntäneeksi olleeni väärässä tai muuten vaan typerä.”

Ihmisen halu hallita asioita, tilanteita, ihmisiä ja itseään on kummallinen. Liian kovakourainen, äkillinen ja vaikeaselkoinen perusteleminen vastakkaiselle puolelle loukkaa mm. tätä hallinnan tunnetta.

Oikaistaan taas ja siirrytään hypoteesiin, jossa kaksi tällaista ”pelottavaa perustelijaa” kohtaisivat ja Rakastuisivat. Kaikki lienevät samaa mieltä, että tällaisessa liitossa kaksi mörköä eivät olisi immuuneja toistensa hampaisiin joutumiselle. Teknisesti ottaen voisivat olla, jos molemmat olisivat kiinnostuneita samoista asioista, jolloin molemmat voisivat oppia toisiltaan paremmiksi niissä yhteisesti tärkeiksi katsomissaan asioissaan. Mutta kaikki tiedämme, että näin vain harvoin on, että kaksi ihmistä olisivat kiinnostuksiltaan hyvin lähellä toisiaan – kun otetaan huomioon heidän henkiseltä aggressiivisuudeltaan haiseva perustelutekniikka, puhenopeus ja ratkaisuhalu käytännössä mihin vaan maailmanasiaan liittyen.

Käytin ”ratkaisuhalu”-sanaa ollakseni hetken armollinen itselleni, mutta olen kuullut kyllä myös saman kolikon toisenpuolen: ”Ongelmakeskeinen”. Tänään ystäväni kanssa – taas yksi perustelumörkö – puhelinkeskustelun jälkeen ymmärsin, että meidän kaltaiset ihmiset: näkevät ongelmia paikoissa, joissa niitä ei vielä ole.

Oikaisen taas. Nyt jos molemmat haluaisivat ratkaista samat ongelmat, homma pyörisi helvetin hyvin. Molempien prosessitekninen osaaminen tulisi tukemaan toisiaan. Käytännössä ongelmana on perustelumörköjen kiinnostuneisuus maailmasta ja sen asioista. Toisin sanoen, perustelumöröt ovat käytännössä aina ainakin omasta mielestään maailmaa nähneitä konkareita, joille on kertynyt kokemusta, näkemystä ja tietoa. Noh, edellä mainitut ovat tietysti melko subjektiivisia arvioita, mutta ne ovat siinä mielessä totta, että niitä on kertynyt joistakin sektoreista.

Todennäköisyys, että erillään kasvaneet kaksi perustelumörköä olisivat päätyneet samoihin kiinnostuksen kohteisiin on häviävän pieni. Ja vaikka heillä olisikin samat kohteet, heidän katsantakanta on mitä ilmeisimmin erilainen. Ja juuri tämä näkökulmaero on se mikä uhkaa kahden perustelumörön ihmissuhdetta, riippumatta sen laadusta, joskin ystäväpuolella turvana on, ettei perustelumörköjen kaikki keskustelut ole potentiaalisia uhkia. Parisuhteessahan jaetaan näennäisesti samaa piirakkakaaviota, jos toinen sanoo puolisonsa olevan aasi – no – sehän olen minä itse, eikä mikään ystävän hupsu kumppani.

Esimerkin omaisesti voitaisiin sanoa, että toinen parisuhteen osapuoli voisi miettiä arkitoimintojen prosessitekniikkaa ja nähdä täysin kiistattomana tosiasiana, ettei toisen suunnittelematon malli esimerkiksi ruoka- ja pyykkihuollon suhteen ole kenenkään järkevän ihmisen malli hoitaa asioita. Tämä on totta. Ja samanaikaisesti huonommin arkiprosessia hoitava voisi nähdä täysin kiistattomana tosiasiana, että mikäli parisuhteeseen – siis kahden ihmisen väliseen liittoon – ei panosteta, ei ole sitä yhteistä arkea pyöritettävänä. Tämä on samanaikaisesti totta.

Kaksi perustelumörköä voivat siis ottaa molemmat oman junaradan ja repiä toista omalle raiteille, koska ei ole muuta vaihtoehtoa menestyksekkääseen tulevaisuuteen ja laadukkaaseen nykyisyyteen.

Jos osapuolet osaavat kasvaa kunnioittamaan toisen osaamista ja arvoa, suhde voi kukoistaa poikkeuksellisella tavalla sekä sisäisesti että ulkoisesti. Molempien osaamista hyödyntäen, suhteen osapuolet ovat enemmän kuin osiensa summa. Jos molemmat repivät toista omille raiteilleen, matkaamatta mukisematta toisen vaunussa pätkiä – osapuolet ovat vähemmän kuin osiensa summa, koska matka ei etene jatkuvien riitojen vuoksi. Yksin etenisi nopeammin, pidemmälle ja mukavammin.

On helvetin vaikea hypätä toisen vaunuun, jos kokee sen menevän väärään suuntaan, väärällä tavalla, väärään hintaan ja soittavan taustalla väärää musiikkia. Minulta on usein kysytty: miksi sitten matkaan välillä tällaisissa vaunuissa? Tai ehkä paremminkin moni on ihmetellyt, eikä ole kehdannut edes suoraan kysyä, koska on ajatellut minun peesaavan toista junayhtiötä pelon vuoksi – enkä kunnioittaisi riittävästi omaa firmaani sanoakseni ”ei” tuolle väärälle vaunulle. Minä olen kuitenkin sitoutunut kasvamaan ihmisenä ja oma strategiani on ollut matkata välillä toiseenkin suuntaan, kuin siihen itsestäni oikealta tuntuvaan. Koska tällöin voi todella arvioida onko se oma luultu-oikea-suunta todella se oikea.

Ongelmaksi muodostuu toki tilanne, jos toinen on jo väärät vaununsa ja väärät matkat matkannut omasta mielestään. Juurikin nähtyään kirkkaasti, että se oma oikea suunta on todella se oikea. Tällöin matkustus menee kutakuinkin näin: aloitetaan näennäisesti matkaamalla molempien yhtiöillä, kunnes toisen omaa yhtiötä aletaan suosia koko ajan enemmän ja enemmän. Tällöin vähemmän yhteisiä matkoja omaan suuntaansa saava osapuoli voi joko fuusioida yhtiönsä enemmän matkoja järjestävään yhtiöön tai alkaa käyttää oman yhtiönsä palveluita yksin enemmän. Tai ehkä se kaihoisin, ostaa vuosittain molemmille sarjaliput oman yhtiönsä vaunuun ja pinota ne vuosittain odottamaan sitä hetkeä, kun toisen matka on käyty loppuun – ja oma yhtiö saa taas asiakasvirtaa.

Sanotaan, että juna-asemalla on lähdöntunnelmaa ja omituisena sattumuksena tuon viimeisen tekstikappaleen kirjoittaessa soi:

ja moni matka juna-asemalta suuntaa kohti kotia… ja kotisi on siellä missä sydämesi on.

Kategoriat
Konseptit Pohdinnat

Palvelutaso

Tarjoammeko kumppanillemme saman palvelutason, jota jaamme muille kumppanimme kategoriaa edustaville tahoille?

Naisten miehenä, minun kohdalla kysymys tietenkin kohdistuu naisiin. Eli annanko samaa hyvää kotiani asuttavalle naiselle ja maailmalla kohtaamilleni?

Aloitin pohtimaan tätä asiaa, kun mietin syitä parisuhteen kariutumiselle. Miksi parisuhteen eläväisenä pitäminen on niin paljon hankalampaa, kuin esimerkiksi ihastuminen ja siinä ”onnistuminen”. Eli rakastunut hörhöily ja romanttisten asioiden tekeminen.

Syynä on valitettavasti juurikin tämä palvelutasoeroavaisuus. Siis omalle puolisolle ei lähetellä viestejä, ei rivoja, eikä kivoja. Laitellaan ehkä jotain lyhyttä työmatkalla ollessa, mutta arjessa operatiivisesti hoidetaan juoksevia asioita. Ei turhia hempeillä.

Sitten tavataan jotain ”kiinnostavaa seuraa” maailmaa kulkiessa ja heidän kanssa käydään eläväisiä keskusteluja. Viehättäviä, intohimon sävyttämiä kiivaita debatteja, joissa hengästyksissään miettii toisen olevan aika seksikäs – vaikka onkin hiton ärsyttävä. Oma puoliso on vain ärsyttävä, kun debatoidaan – eikä niissä väittelyissä käytetä rikasta kieltä tai tutustuta toiseen. Arvomaailmojen kiinnostuneesta tutkimisesta puhumattakaan. Luulemme valitettavasti tuntevamme puolisomme paremmin, kuin itse asiassa yleensä tunnemmekaan.

Luulomme puolisomme tuntemisesta perustuu aivojemme heuristiseen kykyyn ennustaa riittävällä tavalla toisen toimintaa, josta päättelemme hänen motiivejaan. Puolisomme kohdalla hänen unohduksensa vääristyvät päässämme, että se johtuu tasan siitä, ettei hän oikeastaan Rakasta minua. Ihastusten kanssa unohdukset laitetaan: ”Emme tunne riittävän hyvin ja hän ei tiedä tämän asian olevan minulle tärkeä, kerron siitä hänelle.”.

Esimerkiksi teenjuontiin liittyviä yksityiskohtaisia selostuksia olen kuullut aiemmin kohtaamieni naisten suusta. Siis kuuma vesi + kasvipohjaista kamaa kuppiin = voi olla todella monimutkainen ja hienojakoinen prosessi. Itselläni tämä asia voisi olla vaikkapa viinit. Olen onneksi kuitenkin nähnyt kuinka vituralleen tällaisiin harrastuksellisiin asioihin suhtautuminen voi mennä, kun luullaan niiden olevan elämää suurempia. En siis ikimaailmassa haastaisi käsirysyä, vaikka joku sössöttäisi mitä tahansa viineihin liittyen.

Puoliso ei jaksa enää kiinnostua harrastuksistasi, koska ei koe niitä yhtä tärkeäksi. Uusi tuttavuus kuuntelee kiehtovaa puhettasi intohimosi kohteesta ja pitää sinua uskomattoman kiinnostavana tyyppinä, joka tietää valtavan paljon hänelle tuntemattomasta maailmasta. Olet se löytöretkeilijä, joka tulee kertomaan uusista löydetyistä mantereista, joissa oli aivan uudenlaisia eläimiä, kasveja ja ihmisiä.

Oletko sinä kiinnostunut oman puolisosi jutuista? Tuskin. Ompeluseuran ristipistohaaste tuntuu lähinnä haukotukselta ja ehkä laiskana silmien pyöräytyksenä. Onko ongelmana siis ”sisäinen myynti” suhteessa, jonka puuttumisen vuoksi emme enää kiinnostu toisesta ja pyri yllättämään häntä?

Luulemme monen vuoden jälkeen jo nähneemme ”riittävästi kumppanistamme”. Emme kuitenkaan koe, että kumppanimme ymmärtäisi tai kuulisi meitä riittävällä tavalla. Mikä hitto siinä on sitten niin vaikeaa ymmärtää, että jos meillä on puutteellinen tunnekokemus – olemme jättäneet joitain kiviä kääntämättä ja alueita tutkimatta kumppanimme maailmassa. Onko hänen näkökulma sittenkään se, jonka luulemme sen olevan?

Loppuviimein homma kilpistyy kommunikointiin. Jaksammeko tai haluammeko viestiä toistemme kanssa innostuneesti ja kiinnostuneesti? Tämähän se yökerhossa kaverin-kaverin kanssa ja kotonamme käydyn keskustelun ero on: tunnelataus ja asenteemme.

Konkreettisena esimerkkinä minulla asiassa on musiikki. Musiikki tarjoaa minulle yhden romantiikan väylän. Olen alkanut laulaa whatsapp-ääniviestien kautta. Halusin laulaa kumppanilleni, mutta ne eivät ole herättäneet suurta suosiota. Väittäisin, että se lentokoneen vierustoveri olisi erittäin otettu hänelle valitusta kertosäkeen pätkästä, joka tulisi vielä ”ihan ok” lauluäänellä luuriin.

Asia on siis kimurantti ja monimutkainen. Helposti menemme siitä missä aita on matalin, eli haemme arvostusta itsellemme sieltä mistä sitä saamme helposti. Parisuhteessa tämä on hankalaa, koska jos meillä itsellämme on kokemus, ettei toinen arvosta tai Rakasta meitä – emme ole kiinnostuneita antamaan hänen asioilleen arvoa. Uusien tuttavuuksien kanssa tämä ei ole ongelma, koska ei ole mitään ”aiempia töppäyksiä”.

Voisimmeko aloittaa parisuhteessa puhtaalta pöydältä ja mennä siihen ihastuksen kuplivaan tunteeseen? Laittaa ruusunpunaiset lasit ja sanoa alituiseen: ”Olet mahtava ihminen! Onneksi tapasin sinut juuri nyt ja tässä! Olen jo pitkään halunnut viettää aikaa sinunlaisen ihmisen kanssa, joka todella ymmärtää minua!”. Miten helvetissä noista alkusanoista päädymme tilanteeseen, jossa koemme, ettei toinen ymmärrä meitä? Mihin hittoon se yhdessä vietetty aika menee, jos kuvittelemme tuntevamme puolisomme ”tosi hyvin” ja hän ei ”tunne meitä yhtään”.

Pitäisi tehdä enemmän kokeiluja, kuten ihastuksiensa kanssa. Ehkä hän pitää kukista? Ehkä musiikista? Ehkä niskahieronnasta ja Barry Whitesta?Montako ”hän tykkää…”-asiaa tiedät kumppanistasi ja montaako niistä toteutat säännöllisesti? Tai edes satunnaisesti? Montako ”hän tykkää…” asiaa lisää selvität vuoden aikana?

Kategoriat
Asiattomat Pohdinnat Vinkit

Pitkää kauppaa

Miehen tärkein ominaisuus, jos halutaan varmistaa naisen onnellisuus parisuhteessa?

Onko se seksikäs ulkonäk… no joo – kaikki tietävät, ettei se todellakaan ole mikään ulkoinen seikka, vaikka seiväs monen mielestä tekeekin miehen. Sehän tietenkin yllätyksellisesti: Täydellinen muisti.

Miettikääpäs… mistä ylivoimaisesti eniten syntyy riitoja? Aivan, mies ei ole muistanut jotakin tuiki-tärkeää-asiaa. Milloin se on merkkipäivä, aamiaismieltymys, kaupasta haettava tavara, aamuöinen keskustelu, naisen kavereihin liittyvä asia, naiseen itseensä liittyvä asia tai jopa mieheen liittyvä asia, jonka omistussuhde on omituisesti siirtynyt naiselle – vaikkapa miehen juhlapukeutuminen.

Entäpä naisen tärkein ominaisuus miehen näkökulmasta?

Se voisi monen miehen mielessä olla seksiin liittyvä, mutta useimmiten se on kuitenkin kunnioitukseen ja arvostukseen liittyvä asia. Toki kääntäen voisi sanoa, että tuo miehen täydellinen muistiavaruus on konkreettinen ”teko” ilmaista naiselle arvostus häntä kohtaan. Mutta mies ei kaipaa naiselta täydellistä suoriutumista missään.

Täydellisyyttä parempi on esimerkiksi miestä arvostava kokeilunhalu – ei osaaminen itsessään. Mieshän nauttii minkä tahansa asian opettamisesta, siis oman älyllisen tai ruumiillisen osaamisen arvostuksesta… Se voi olla golf, veneily, pikaluku, tikanheitto, kaljapullonavaaminen, joissa mies ei kuitenkaan toivo naisen olevan itseään parempi.

Tämän vuoksi esimerkiksi ensiksi mainittu golf on turvallinen laji, koska kehittyipä nainen miten hyväksi tahansa, mies voi pitää yllä omaa mielikuvaansa omasta paremmuudesta ”oikeastaan”… Naisten aloituspaikka on siis muutamia metrejä edempänä ja tämä tietenkin vaikuttaa ”oleellisesti” pelinkulkuun (ei tarvita kovinkaan taitavaa golfaria näkemään kumpi on oikeasti parempi – riippumatta aloituspaikasta).

Karting voisi olla toinen turvallinen laji, jossa mies voi vedota omaan suurempaan painoonsa esteenä ”yhtä nopeisiin kierrosaikoihin”, jos nainen sattuisi olemaan parempi. Seksi on tietenkin täysin turvallinen, koska pelitapa on aivan erilainen… eli naisen ”paremmuus” ei häiritse yhtäkään miestä… Miehen avuttomuus ko. lajissa häiritsee kyllä naista – mutta ei miestä, vaikka aina puhutaankin halveksuen ”lahnoista”, on niiden ”sarjakohtaaminen” (siis sama nainen joka yö putkeen) melkoinen legenda.

Ja miettikääpäs, mies saunaillassa: ”Kyllä on aivan karmea tämä minunkin suhde, emäntä haluaa seksiä joka ilta kanssani, mutta siinä se vaan on toimettomana… minun pitää tehdä kaikki työt!”. Tulee saunaan hetkeksi hiljaista ja riippuen yleistunnelman hilpeyden asteesta, pamahtaa naurunremakka päälle tai kulmasta kuuluu: ”Niin siis mitähän ***** sä Tero taas selität!?”.

Kategoriat
Konseptit

Kasvojen kohtalo

En ole toistaiseksi vielä tavannut naista, joka ymmärtäisi kasvojen menettämisen -mekaniikkaa luonnollisena osana kommunikointia. Tai ehkä paremminkin, en ole tavannut naista, joka olisi teräväkielinen ja sanavalmis – mutta osaisi kunnioittaa miesten pelisääntöjä tässä asiassa. Olen tavannut erittäin kohteliaita naisia, jotka näennäisesti kunnioittavat tätä pelisääntöä – mutta se ei perustu kriittisessä tilanteessa tilanantamiseen, vaan ihan yleiseen kohteliaisuuteen.

Samalla tavalla on paljon miehiä, jotka eivät väännä sanaharkkaa ”loppuun asti”. Ja harvassa ovat ne miehet, jotka pitävät puoliaan – mutta kunnioittavat toisen naamaa väittelyssä. Missään tapauksessa en itsekään osaa tätä riittävällä tasolla, mutta olen monessa tilanteessa – vaikka kuinka toisen naama on vituttanut ja on ollut vielä ammuksia – jättänyt tilanteen kaikille osapuolille tarkoituksellisen epäselväksi. Ei ole voittajia, ei ole häviäjiä.

Tämä ei jostain syystä käy sille naisrintamalle, jonka kanssa pääsee vääntämään oikein kunnolla asioista. Enkä oikeastaan ymmärrä, että miksei.

Olen useamman kerran kuullut monenkin naisen suusta: ”Miksi minun pitäisi perääntyä – kun tiedän olevani oikeassa?” tai ”Minkä takia hän ei sitten sanonut mitään?”. Nämä ovat ihan hyviä kysymyksiä, mutta yhtälailla olen ihmetellyt miten näiden tilanteiden jälkeen tulee yllätyksenä, että henkilö kostaa jossain välissä?

Okei, mies on vaikkapa kirjaillut kokouksessa esittämäänsä exceliin väärin jonkin rivin tai unohtanut jonkin asian siitä kokonaan. Tämä on virhe. Tästä teoriassa pitäisi voida huomauttaa, ilman sen suurempaa draamaa ja mies korjaisi asian todeten samalla: ”Aivan! Olipa hyvä huomio – minäpä… noin! Nyt se on oikein.”. Joissakin erittäin hyvin toimivissa organisaatioissa ja erittäin vakaan miespersoonan mokatessa tämä voikin mennä näin. Harvemmin.

Tämä kasvojen – siis kunnian – säilyttämisen kulttuuri on vanha. Mietimme tänään ystäväni kanssa aikaa, jolloin mentiin läpsimään hanskalla toista naamaan ja tällä ystävällismielisellä tempauksella kerrottiin: ”Jompikumpi meistä kuolee huomenna.”. Noh, toinen kuoli – siis loukkaaja tai loukattu – mutta jäljelle jäänyt sai pitää kunniansa… ja henkensä.

Nykymaailmassa kukaan ei korporaatiomaailmassa menetä henkeään, mutta monessa kulttuurissa harva saa pitää myöskään kunniaansa. Tämä on hankalaa, koska emme valitettavasti miehinä ole mahdottomasti kasvaneet noista edellä kuvatuista kaksintaisteluajoista.

”Kunnioituksen puute” mainittiin miesten puolelta yleisimpänä ongelmana parisuhteessa. Naisten kyselytuloksen kärkisijaa piti ”minua ei kuu(nne)lla”. Molemmat ovat hyvin abstrakteja ja vaikeasti ”todisteltavia” toimenpiteitä. Yllätyksellisesti kunnioituksen puute on myös vaikea asia ymmärtää. Kuulluksi tuleminen ei liene yleensä niin hankala, mutta onhan siitäkin esimerkkejä, joissa nainen kertoo miehelle, ettei tämä oikeasti kuule mitä kerron. Klassikko lienee tilanne, jossa nainen kertoo omia hankalia tunteitaan ja mies kuulee vain ongelman, jota lähtee ratkaisemaan (tätä pyöritellään kirjassa: ”Miehet ovat Marsista – Naiset Venuksesta.”).

Kasvojen säilyttämiseen liittyy kohtelias käytös erityisesti. Asia on monimutkainen, joten kerron vain lyhyesti tehokkaan toimintamallin, jota itse kukin voi pyöritellä – olisiko mahdollinen ilmaisumuoto itselleni.

Kun edellä kuvatussa excel-virheessä havaitset ongelman ja olet vakuuttunut, ettei asia voi odottaa kokouksen jälkeen korjausta. Ilmaise asia tavalla, jossa muille kuulijoille tulee vaikutelma, ettei excelin esittäjä ole suoranaisesti mokannut. Voit vaikkapa kertoa: ”Hei Jorma, mehän taidettiin pohtia vielä viimeksi, että voisimme sisällyttää tähän meidän varsinaisen tilikartan menoista myös xxx ja sen voisi lisätä riville yyy.”. Jos Jorma on fiksu, hän ymmärtää yskän ja tekee ehdottamasi lisäyksen sekä nyökkää kiitollisesti suuntaasi – muistaen palveluksesi. Asia jää teidän väliseksi.

Tätä esimerkkiä kirjaillessani tuli mieleen, että ehkäpä tämä on juuri se naisten kasvojen menettämisen -konseptin ymmärryksen ongelma. Epäpätevät ihmiset, olivatpa he sitä oikeasti tai pelkästään ”minun mielestä”, ärsyttävät niin paljon, ettei heille halua antaa mitään pakotietä heidän omasta osaamattomuudestaan. Toisin sanoen, ehkäpä tarkoituksena onkin siis savustaa heitä ulos organisaatiosta.

Tässä savustuksessa on vain se ongelma, että jos se muodostuu ensisijaiseksi toimintamalliksi – se lyö kynsille ja pahasti omassa parisuhteessa.

No joo – joku voisi irvailla, että eikö myös parisuhteesta kuulu savustaa epäpätevä ihminen ulos, mutta kaikki tiedämme, että vaikka kuinka se kumppani meitä lyö milloin milläkin tavalla; jos hän ei meitä jätä tai itse lähde, hän haluaa olla kanssamme. Pahimmillaan kuvio menee siis niin, että savustamme ulos organisaatiostamme sen tyypin, jonka luulimme ”kestävän kritiikkiä” ja jäämme yksin. Parisuhteessa kirjaimellisesti.

Kategoriat
Pohdinnat Vinkit

Guilty As Charged

Ladattu kuin syyllinen… Yhtä syyllinen kuin syytöksissä kerrottiin… En ole koskaan miettinyt lausahdusta sen kummemmin, koska se on niin tuttu jo lapsuudesta erilaisista tv-sarjoista.

Tulin kuitenkin puhumaan aiheesta – kuinka ollakaan – parisuhteen näkökulmasta. Tuumailin tuossa, että jos lähdemme veljieni kanssa mökille ja joku unohtaa kylmälaukun, jossa ruuat ovat – ryhdymme melko nopeasti toimimaan saadaksemme ruokaa. Voimme ratkaisua tehdessä pohtia, vaikka samalla (jos se jotakuta kiinnostaa) kenen vika asia on – mutta silloinkin se kiinnostaa lähinnä prosessimielessä – koska maitoa ei ole maahan kaadettavaksi, ruuat puuttuvat.

En muista, että kukaan olisi kirjaimellisesti unohtanut kylmälaukkua, mutta kyllä muistan monet kerrat jotakin jonkun sössineen – eikä se syyllisyys kiinnostanut oikein ketään. Vedimme yhtä köyttä näissä asioissa. Emmekä me oikeastaan, ehkä yllätyksellisesti, puuttuneet edes isämme töppäyksiin, jos vaikkapa hänen oman visionsa työleiriltä puuttui joskus kriittisiäkin työkaluja. Asioiden ratkaisu puutteellisilla välineillä oli oikeastaan onnellisia lapsuusmuistoja ja olen iloinnut omasta kekseliäisyydestäni useinkin välineiden käytössä.

En tiedä onko tämä töppäilyihin tottuminen sinällään hyvä juttu. Tästähän voisi luulla, että tietynlainen suunnittelemattomuus olisi meidän tapamme toimia. Todellisuudessa kaikki tietävät, että me mokaamme joskus ja unohdamme asioita, vaikka ne olisivat jopa itsellemme tärkeitä. Häät lienevät aika klassikko, että siellä tulee mokia – vaikka ne ovat kaikille osapuolille todella tärkeät.

Tästä päästään takaisin asiaan. Miksi parisuhteessa syyllisten etsintä tuntuu olevan joillekin sitten niin tärkeää? Parisuhteessa harvoin tyydytään tilanteeseen, jossa todetaan jonkun unohtaneen kylmälaukun ja sitten lähdetään ruokakauppaan.

Voidaan törmätä jopa tilanteeseen, jossa se osapuoli, joka hyppää autoon kohti ruokakauppaa tulee ikään kuin myöntäneeksi oman syyllisyytensä. Toisin sanoen ruuattomassa tilanteessa voidaan piehtaroida pitkäkin tovi riidellen kenen vika asia oikeastaan oli. Toinen osapuoli unohti laukun, mutta toinen ei tarkistanut ja oikeastaan laukku jäi, koska toinen pisti toisen hakemaan jonkun toisen asian juuri sillä hetkellä, kun hän oli pakkaamassa kylmälaukun autoon.

Noh, lienee sanomattakin selvää, että en itse ymmärrä tätä kuviota alkuunkaan ja vaikka en ole unohtanut kylmälaukkua (vielä?) olen joutunut useasti tähän sotkuun. Omituista sinällään, koska parisuhteessahan kaikki jeesustellen sanovat haluavansa ”tiimityötä ja yhdessä olla samalla puolella”. Minkä helvetin takia ensimmäisen ongelman havaittuaan alkaa syylliseksi julistaminen? Mitä hyötyä?

Omalla kohdallani luonnollisesti tämä tuomiokapituli on ollut naisen johtamaa, koska olen vielä toistaiseksi pysytellyt heteronormatiivisissa suhteissa. Jonkun toisen kertomana osapuolijako voi olla aivan toinen. Joka tapauksessa olen nähnyt uppiniskaisia riitoja, joissa alkaa oikeustaistelu erittäin nokkelin argumentein ja yksityisetsivien mittelö, kuka keksii parhaan nalkituksen.

Olen itse kokeillut pari kertaa: ”Hei, entäs jos sovitaan, ettei tässä olisikaan yhtä syyllistä?”. Arvaattekin varmaan mitä tästä on seurannut? Aivan. Olen oikeastaan osoittanut omaa syyllisyyttäni, koska vain jo hävinnyt osapuoli ehdottaa tappelun lopputuloksen kutsumista ”tasapeliksi”. Tämä on puppua, koska itse liputan vahvasti kasvojen säilyttämisen puolesta ja siihen kuuluu joskus jopa voittajana toisen osapuolen kunnioittaminen sekä lopputuloksen hämärtäminen.

Olen pohtinut, että itsekriittinen perfektionismi on se vihollinen – eivätkä naiset sukupuolena itsessään. Siis tämä syylliseksi leimaamisen pakkomielle ei liity sinällään naisen haluun osoittaa kaikkia ympärillään mieluummin syyllisiksi (kuin itse) – vaan omaan kipuun omasta syyllisyyden tunteesta. Syyllisyyttä oman päivän, elämän, vartalon, perhe-elämän tms. pilaamisesta naiset tuntuvat kantavan mukanaan lähes päivittäin.

Toisin sanoen, oma kuvitelma omasta syyllisyydestä omiin ongelmiin, ajaa naista ”tasapainottamaan” tätä paskaa oloa nostamalla sormea myös itsestä ulospäin, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Ja ollaan taas hetki rehellisiä: nainen kertoo vain jäävuoren huipun niistä syyllisyyden tunteista ulos, mitä hän kantaa sisällään.

Kaikkiaan oma teoriani on, että naisen ”suunnitelmallisuus”, jolla yritetään estää pettymyksiä – on se paradoksi, joka polttaa kortit pakkaansa, ennen minkäänlaista yritystä edes muodostaa niistä taloa.

Pettymykset ovat niitä hetkiä, kun jokin ei mennyt kuten oli itse toivonut, ajatellut, suunnitellut tai kaikkia näitä. Yllätyksellisen harvoin näitä pettymyksiin johtaneita asioita kuitenkaan sanotaan ääneen. Ne ovat asioita, ”jotka kaikkien järjellisten ihmisten tulisi tietää”. Pettymyksen tunteita on kuitenkin liikaa, joka ammentaa enemmän ja tarkempaa suunnittelua, joka sitten lisää pettymysten määrää ja/tai syventää pahaa oloa. Kierre on valmis.

Syyllisiä on saatava ahnaalle alttarille – tai palan siinä itse.

Tai siis, jotten polttaisi itse itseäni uhrialttarilla, minun on saatava joku asettumaan sinne puolestani. Joku saattaisi kysyä – miksi jonkun lihan pitää käristä alunperinkään? Ja tätä en tosiaan ymmärrä.

Emme todellakaan käy oikeutta, jossa syylliset maksavat virheistään ja syntinsä sovitettuaan palaisivat normaalina riviin. Höpsis. Kannamme kaunaa ja yleensä vaikka vastapuoli saakin tuomion – siis ihan oikeassa oikeudessa – emme ole sen ankaruuteen tyytyväisiä. Miksi siis lähdemme käräjille? Pettymys on varmaa – senkö suuruutta selvittelemme?

Tämä sulkee ympyrän. Sillä aivan siellä ytimessä oman teoriani mukaan on, että nainen kokee kykenemättömyyttä puolustaa itseään rakentavasti ja rakastavasti kohtaamiltaan vääryyksiltä. Nämä vääryydet ovat joskus hänen itse itselleen asettamia, joskus muiden tekosia ja joskus niiden sisältö jää epäselväksi – mutta sävy puree lihaan saastuneilla hampaillaan.

Sanotaan, että hyökkäys on paras puolustus. Ja tätä mantraa uskon syyllisiä hakevien ihmisten noudattavan. Keneltä siis puolustaudun, kun syytän muita? Tietenkin itseltäni. Ymmärrän tämän myös itse nyt.

Eräs kuvio, jota pyörittelen päässäni edelleen, on vuosia sitten ostaessani Playstation-tarviketta Huuto.netistä. Ostin edullisesti PS1:sen tarvikkeen, vaikka minulla oli PS2:nen. Kysyin myyjältä toimiiko tuote kuitenkin uudemmassa versiossani ja hän vastasi myöntävästi. Sain tuotteen ja se ei toiminut versioni peleillä lainkaan.

Annoin negatiivisen palautteen myyjän tilille ja hän vastasi heittämällä kirveen takaisin. En muista sanatarkkaan ilmaisua, mutta asiasisältö oli: ”Syyttää muita omista virheistään.”. Teknisesti olimme molemmat oikeassa. Tuote toimi kuulemma laitteellani, jos pelaisin sillä PS1:sen pelejä – se ei ollut siis täysi valhe, vaikka minun mielestä myyjän tietäessä tämän – hän olisi voinut kertoa asian rehdisti. Tuumasin, että maito oli jo maassa, joten pohdin asiaa – pehmensin ilmaisuani ja vaihdoin negatiivisen palautteen neutraaliksi. Hän teki samoin.

Hävisin muutaman euron ja usean päivän hermoja raastavat hetket kinastellessa asiasta, mutta sain arvokkaan opetuksen. On aivan yhdentekevää kuka on lopulta syyllinen, koska tuossakin asiassa olisin saattanut jopa hävitä oikeusjutun – vaikka kaikki ”järjelliset ihmiset” olisivatkin olleet puolellani moraalisesta näkökulmasta. Argumenttimyllyä paljon oleellisempaa on ymmärtää, että toisen näkökulma voi olla häiritsevän erilainen ja silti se voi teknisesti olla totta. Tämän vuoksi syyllisyyskuvio on keskimäärin vain kuluttava ja siinä ei kenenkään oikeudenkäyntikuluja makseta, jos olet parisuhteessa. Lopeta se.