Kategoriat
Pohdinnat Runot

Talvisuudelma

Veri pakenee sydämeen, kuin lehtivihreä juuriin – kun tulee kylmä ja pakkanen, talvi. Keskivartalo jäätyy viimeisenä, jopa aivot lopettavat ennen.

Rakkaus suojautuu, menee talviunille säästääkseen voimiaan, jotta se voi kevään koittaessa söpösti heräillen aloittaa uudessa maassa elämänsä jälleen.

Eloonjäämisvaisto on kova; Rakkaudella varsinkin.

Kategoriat
Runot

Joka päiväinen leipämme

Leipä murtui siististi halki ja
istui leikkuulaudalla kahtia
jakautuneena pitäessäni vahtia,
ettei kukaan kajoaisi siihen vielä,
ennen kuin… En sitä vielä tiedä,
en sitä vieläkään miellä,
mitä oikein odotin. Mikä käsky
oli aivoihini vangittu, mikä isku
niille oli annettu.

Leivällä oli tehtävä.
Se edusti elämää ja kiertokulkua.
Ei ollut teuraseläin, lehmä,
mutta taatusti elävä ja hullua
olisi ajatella, ettei sen arvontuntua
kuunnella enää. Karppaus ja ajan
muut muutokset, kaikki pienet
parannukset, ihmisten uudet ajatukset.
Sokerinlisäyksestä uutisoitiin leipään,
halutaan tällä varmistaa riippuvuus pään,
aivojen, jotka sanelevat perimämme kautta:
”Ah, ihanaa ravintoa, vaani sitä kuin haukka!”.

Tuotteistuksella, medialla ja muulla,
ohjaillaan meitä, joiden pää tehtiin puulla.
Ei ole enää mitään pyhää tai kunniaa,
vaikka kyllä meidän mietteet punnitaan,
joskus sitten – myöhemmin kuin nytten.
Leivän kunnia-aika oli ja meni,
nyt mieltymystä leipään itse kukin piilotteli.
Sillä on juuret ja niin perustavanlaatuinen
raaka-aine, vilja ja maatalous, joka hapuillen
etsii itselleen elintilaa olemustaan uusien.

Sydämelläkin on pitkät perinteet,
vaikka yleistynyt onkin ”harppaus”
sen ylitse arvottomasti.
Mutta vaikka vääryyksiä teet,
unohdat onnesi ja on pakkosalpaus
sydämesi kohtalo armottomasti.
Tavoittaa lopulta sinutkin hyveet,
koittaa taas tunteidesi vapaus,
ja peseentyy omatuntosi harjattomasti.

Kategoriat
Runot

Pääsikranaatti

Kuurouttava ääni,
tinnittävä pääni,
rikki räjähtänyt lääni.

”Mitä tapahtui?” kysyin
itseltäni hiljaa ja itkin.
Menivät mun aatokset pitkin
peltoja, kun veriplasmaa litkin
ja pessimismiäni kitkin.

Hautasit tunteesi alle maan ja raudan.
Toivoit, että unohtuisivat ne alle roudan,
mutta nyt hajalle pamautimme niiden rauhan
peittämän maan ja avasimme keskeltä haudan.

Ei paradoksin tekelettä tehdä tyhjäksi
ilman vihan perkelettä ja tyhmäksi
tuntee mun kumppanini. Itseni
ja oman hataran viitseliäisyyteni
hautaan lasken kaiken kesken.
Pelkäsin hylkääväni luulolesken,
tekojani koko ajan tyhjäksi tehden.

Suunnaton kipu ja uloslaskematon paine,
yhdessä muodostavat yhtälön kai ne,
joka tarvitsee suunnan ja näyttäjän
tai tuurilla kaikkien unelmien täyttäjän.
Ei niitä täytepullia jaeta ilman tullia,
ei niitä rajojen sisään oteta,
haikailu sille on turhaa, lopeta.

Paine kasvaa, jos sitä ei johda johonkin
paine purkautuu aina, viisari kohta se onkin
asteikon yli, kun hiljaisuus ennen räjähdystä
edeltää jännityksen laukeamista ja tyydytystä.

Tunsit sen paineen kasautuvan,
olisin kuvitellut sun siitä mulle avautuvan
pikku hiljaa… eikä kerralla purkautuvan.
Luulin sun muhun luottavan.
Siirryin asemaasi ja korvani tunsin kuulevan:
”En jaksa tätä enää – nyt minä luovutan.”.
Pelkäät sitä niin paljon, nyt ymmärrän.
Odotat ettet muuta voi: ”Nyt räjähdän.”.

Sylini kyllä avaan sirpaleillesi.
”Kerään ne kaikki” on vastaukseni!
Jokaisen saatuani asetan ne ympärilleni.
”Kasaamme yhdessä sinut” lupaan Rakkaalleni.
En anna väliimme tulla omien erheitteni,
kysyn aina ensin: ”Minne tämä palanen meni?”.

Ei mikään murru samasta kohtaa uudelleen,
jos se on hyvin siitä korjattu kertaalleen.
On jokaisen atominkin väli lopulta korjattu:
”Paljon se meihin molempiin aikoinaan sattu!”.
On naurettavat määrät sidosainetta pumpattu,
vaan ei me tätä tai muutakaan turhaan uhrattu
koska maailmaa on nyt meidän lipun alle vallattu.

Halusin olla niin kovasti haluttu
ja sun tunteesi oli niin ihanan vimmattu,
kun minua halusit ja negaatiosi osasit
kääntää positiivi-seksi energiaksi
opeteltuamme ja parannettuamme keskusteluamme.

Kommunikoinnin taito oli paras
ennakoinnin muoto, jota alas
aikoinaan arvostimme, mut joka takas
pääsi kuninkaan huoneesemme
sitä ilman selvinneet emme
olisi koskaan tästä jonka aloitimme.
Ihanan yhteisen päätöksemme
liittää toisemme ja perustaa suhteemme
luottamukseemme, jota toisiimme
kauniin alastomina lemmimme.

Kategoriat
Runot

Olin kovin kaskinen

Sillan pistin palamaan,
julistaen, etten, vaikka joku kävelis päällä vetten,
koskaan tule tuonne palaamaan.
Oven suljin, katsoin, mieleeni kuvan piirsin,
en sitä itseltäin salaakaan,
ettei elämäni koskaan alakaan,
jos en tätä tehnyt ois,
sulkenut ratkomattomia tapauksia pois,
kun sitä joskus toivois,
ettei mitään muuta vois,
kuin yhden päätöksen,
ilman kaaosta vaihtoehtojen.

Juksasin.
En koskaan tule olemaan järkevin.
Jatkan ristiretkeäni vaikka yksin.
Muille jätän sillanpoltot ja lopullisuudet,
multa ei lopu mahdollisuudet,
vaikka koittaa vaikeudet, vanhat ja uudet.
Kun kerran painat pääs rintaani
ja sydämeni äänen kuulet,
tiedät sen armaani,
että päälaelles painautuu mun huulet
ja jatkan yrittämistä,
vaikkakin joskus etäältä.
Aina ootan viestiä näkökulmalta eräältä.
Keksitkö jo
vai tulviiko pääs ja odottaako
se loppua arvoitusten?
Nenämme painan vastatusten,
on aika vastausten.

Anteeksiantoa, vastuunkantoa,
hyväksyntää hentoa, tunnelmaa rentoa,
uutta alkua, lämmintä paljua,
katsetta somaa, jotakin meidän ikiomaa,
menneille hetkille, ei turhille, ei harharetkille,
tiedät mistä puhun, niihin r-sanoihin hukun,
jotka joskus kuulin, ikuisuudeksi sitä luulin,
mut nyt tiedän paremmin, hahmottua tää alkaakin,
on mun hyväksyttävä itseni, ennen sitä en näe eteeni,
voit mua auttaa, tule ohjaamaan mun lauttaa,
yhdessä melomaan, rystyset rakoille telomaan,
niin alkaa elo maan, hiljalleen paranemaan
ja joskus vielä, en sitä todellakaan kiellä,
vaikken sitä varmaksikaan tietenkään tiedä,
olen onnellinen mies, sanaa eteenpäin vies:
”Puhdistan mun brändin, näytän mun mahdin,
vaihdan mun mieleni vahdin ja määrään tahdin.”
Tule mukaan tai pysäytä minut,
muuten tulen hakemaan sinut.

Kategoriat
Runot

Ha(r)jaannus

Jos valheen miekall’ katkoo hydran päitä,
joudut kysymään: ”Mistä kasvaa lisää näitä?”.
Totuuden kivellä murskaat ne ilkiät
valheista sikiävät käärmeenpiät!
Muutoin kaatuu sankar’ valheiden ja hirviön alle,
hyytyy nokkeluus siihen ylitses tallustavalle.

Kategoriat
Runot

Tuonpuoleisuudelleni

Annan sinulle anteeksi sen,
sinun pitkittyneen hirveyden.
Jos rakkaitani loukkaat,
jauhan sinut tomuksi.
Teen tyhjäksi työsi irvokkaat,
Teen sinut jauhoksi
ja leivon sinut leiväksi.
Jaan sinun leipäsi,
kaikille loukatuillesi.
Uudelleen muotoiltuna,
moraalis uusittuna,
olet hyödyllinen kerran,
yhdessä teimme susta paremman.

Olen rakkaistani yksi,
joten jos tulen loukatuksi,
tiedät kyllä kohtalosi
ja kohta uudelleen muovaantuvasi
kanssani, enhän sua hylkää vois
joskus sitä vaan helpompaa toivois.
Meille molemmille
paremmille puolillemme.

Emme katkeruudella
eespäin pääse,
ehkä asenteella, uudella,
todisti joskus joku: ”pääs se!”.
Mä tahdon yrittää kerran,
saada sen tyhjän arvan,
sen viimeisen varmaan,
niellä tappioni karvaan
kuin mies peloton,
tää kappaleeni lohduton,
aivan muuttumassa on.
Paras muutos itse olen,
nyt taas hetken muistellen,
tiesin kerran ja nyt taas (s)en.

Kategoriat
Runot

V-sin

Ihastunut onneaan koitti,
lennokin ilmaan heitti,
komeasti lensi pihan poikki
ja ilmanvastuksen voitti.

Sai vastaanottaja lennokin
syliinsä pienin ongelmin,
koska silmään osui lennokki
ennen kuin käteen ennätti.

Itkuhan siinä pääsi:
”Ken tän heitti, on aasi!”.
Vihalla muoto vaihtui,
mustaksi
kovaksi palloksi.
Sydänkuvio haihtui,
”Tykkään!” -teksti unohtui.

Pallo lensi takaisin,
ihastuja ilahtui:
”Jo vastausta kaipailin!”.
Sitten vähän yllättyi,
kun pallo sormien välistä
hulahti ja päähän kilahti.

Petettynä heitti pallon takaisin
ja niin oli tulevaisuus sotaisin.
Tätä tarinaa joskus lakaisin,
elämässäni ja vihani sokaisin.
Joutui avuttomaksi ja tokaisin:
”Vittu sä olet sekaisin,
jos mä sulle yösijan petaisin
ja menisit selvittämään pääsi.”.
Vihani kiitti ja kylkeä käänsi.
Nukahti.
Syntyi uudesti.

Viha nousi uuteen päivään:
”Ei pitäisi enää kenenkään
nähdä sun sisisimpään,
ilman, että tunnet toisen.
En halua elämää loisen,
kutsun jatkossa tarvitsen,
ilman sitä ilmaanu en.”.

Resurssi sen pitäisi olla,
eikä tarinan konna.
Anna sille ohjuri, jolla,
jonka puitteissa toimia,
älä anna sille sun omia
kallisarvoisia voimia.

Viha löytää energiansa kyllä,
ilman apuasi ei se ylitsesi yllä.
Rehdisti sanot: ”Ollaan tiimi!”,
niin se ei ohitsesi hiivi
ja rakkaitas rikki riivi.

Tunnusta olemassaolo,
on se yksinäinen polo,
täyttymyksenä epäilyksen kolo.

Kuka on luottohenkilösi
ja missä on taivaan tähtesi?
Jokin sinussa vai sinä itse?
Valinta kannattaa, tee se.