Sanoin aikoinaan mimmille, joka yritti suojella itseään olemalla pintatasolla ja syventymättä suhteeseemme:
"Tässä käy nyt niin, että sä kadut tätä aikaa joko siksi, että tuhlasit sitä kanssani - vaikka sun olis pitänyt olla toisaalla. Tai sit kadut tätä aikaa siksi, että tuhlasit oman mahdollisuutesi kanssani... joka tapauksessa sun kannattaa nyt joko hypätä pois tai hypätä sisään."
Hän jäi edelleen ovensuuhun – siis kuvainnollisesti – ja minä autoin häntä, hetken vielä odotettuani, sulkemalla oven. Molempiin sattui – häneen tietenkin enemmän, koska hän ei ollut valmis valitsemaan.
Kysymys on luottamuksesta.
Joko sitä haluaa kasvattaa tai ei.
”Uskonko minä nykypositiossani upeaan tulevaisuuteen?” – olipa kyse töistä, parisuhteesta, ystävyydestä, roolista, oppimispaikasta…
Luottamuksen korkein muoto vaatii syvää anteeksiantoa ja äärimmäistä kykyä hypätä. Onneksi näitä tarvitaan harvakseltaan. En usko kenenkään psyykeen kestävän kokoaikaista heiluriliikettä – ei töissä, eikä kotona.
”Hän, joka keinussa jumalten keinuu
Cheek
Välillä taivaan ja helvetin heiluu
Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu
Kun keinuu”
PS: Naiset kestävät heiluriliikettä paremmin, koska heidän kuvansa koristaa sanakirjassa tuota yhdyssanaa.