Resursseista.
Pohdin taas viikko sitten miksi olen niin ihana ja valloittava persoona alkuun. Ja hieman myöhemmin olenkin aivan hanurista.
Tähän on toki monta suoraviivaisempaa selitystä, mutta paljon villimpi tuli mieleeni.
Entä jos kyse on kanssaihmisen asennoitumisesta resursseihin?
Toisin sanoen minun – harvoin, joskus tai usein, riippuu lähteestä – tapani ottaa tilaa esim. keskustelussa ei harmita aluksi lainkaan, kun juttuni ovat niin kiinnostavan omituisia, että mitä mielellään kuuntelee.
Hieman myöhemmin dialogin näennäinen puuttuminen alkaa harmittamaan ja sama ominaisuus kääntyy itseään vastaan.
Syön tilaa toisen mielestä. Liikaa. Aikaa palaa, hermoja ja kaikkea yleisenergiaa.
Kiinnostavan omituiset juttuni ovat tulkinnallisesti muuttuneet muotoon: rasittavan omituiset jutut.
Sisältö on suurinpiirtein sama, koska sama äijä niitä lässyttää.
Toinen relevantti uusi teoria on, että juttuni alkavat tuntua kiertävän kehää.
Aluksi ne ovat tuoreen erilaisia, kunnes ne alkavat tuntua saman toistamiselta.
Kumpikaan näkemys ei ole oikea tai väärä – nehän ovat uusia osin ja vanhoja jokseenkin.