En ole toistaiseksi vielä tavannut naista, joka ymmärtäisi kasvojen menettämisen -mekaniikkaa luonnollisena osana kommunikointia. Tai ehkä paremminkin, en ole tavannut naista, joka olisi teräväkielinen ja sanavalmis – mutta osaisi kunnioittaa miesten pelisääntöjä tässä asiassa. Olen tavannut erittäin kohteliaita naisia, jotka näennäisesti kunnioittavat tätä pelisääntöä – mutta se ei perustu kriittisessä tilanteessa tilanantamiseen, vaan ihan yleiseen kohteliaisuuteen.
Samalla tavalla on paljon miehiä, jotka eivät väännä sanaharkkaa ”loppuun asti”. Ja harvassa ovat ne miehet, jotka pitävät puoliaan – mutta kunnioittavat toisen naamaa väittelyssä. Missään tapauksessa en itsekään osaa tätä riittävällä tasolla, mutta olen monessa tilanteessa – vaikka kuinka toisen naama on vituttanut ja on ollut vielä ammuksia – jättänyt tilanteen kaikille osapuolille tarkoituksellisen epäselväksi. Ei ole voittajia, ei ole häviäjiä.
Tämä ei jostain syystä käy sille naisrintamalle, jonka kanssa pääsee vääntämään oikein kunnolla asioista. Enkä oikeastaan ymmärrä, että miksei.
Olen useamman kerran kuullut monenkin naisen suusta: ”Miksi minun pitäisi perääntyä – kun tiedän olevani oikeassa?” tai ”Minkä takia hän ei sitten sanonut mitään?”. Nämä ovat ihan hyviä kysymyksiä, mutta yhtälailla olen ihmetellyt miten näiden tilanteiden jälkeen tulee yllätyksenä, että henkilö kostaa jossain välissä?
Okei, mies on vaikkapa kirjaillut kokouksessa esittämäänsä exceliin väärin jonkin rivin tai unohtanut jonkin asian siitä kokonaan. Tämä on virhe. Tästä teoriassa pitäisi voida huomauttaa, ilman sen suurempaa draamaa ja mies korjaisi asian todeten samalla: ”Aivan! Olipa hyvä huomio – minäpä… noin! Nyt se on oikein.”. Joissakin erittäin hyvin toimivissa organisaatioissa ja erittäin vakaan miespersoonan mokatessa tämä voikin mennä näin. Harvemmin.
Tämä kasvojen – siis kunnian – säilyttämisen kulttuuri on vanha. Mietimme tänään ystäväni kanssa aikaa, jolloin mentiin läpsimään hanskalla toista naamaan ja tällä ystävällismielisellä tempauksella kerrottiin: ”Jompikumpi meistä kuolee huomenna.”. Noh, toinen kuoli – siis loukkaaja tai loukattu – mutta jäljelle jäänyt sai pitää kunniansa… ja henkensä.
Nykymaailmassa kukaan ei korporaatiomaailmassa menetä henkeään, mutta monessa kulttuurissa harva saa pitää myöskään kunniaansa. Tämä on hankalaa, koska emme valitettavasti miehinä ole mahdottomasti kasvaneet noista edellä kuvatuista kaksintaisteluajoista.
”Kunnioituksen puute” mainittiin miesten puolelta yleisimpänä ongelmana parisuhteessa. Naisten kyselytuloksen kärkisijaa piti ”minua ei kuu(nne)lla”. Molemmat ovat hyvin abstrakteja ja vaikeasti ”todisteltavia” toimenpiteitä. Yllätyksellisesti kunnioituksen puute on myös vaikea asia ymmärtää. Kuulluksi tuleminen ei liene yleensä niin hankala, mutta onhan siitäkin esimerkkejä, joissa nainen kertoo miehelle, ettei tämä oikeasti kuule mitä kerron. Klassikko lienee tilanne, jossa nainen kertoo omia hankalia tunteitaan ja mies kuulee vain ongelman, jota lähtee ratkaisemaan (tätä pyöritellään kirjassa: ”Miehet ovat Marsista – Naiset Venuksesta.”).
Kasvojen säilyttämiseen liittyy kohtelias käytös erityisesti. Asia on monimutkainen, joten kerron vain lyhyesti tehokkaan toimintamallin, jota itse kukin voi pyöritellä – olisiko mahdollinen ilmaisumuoto itselleni.
Kun edellä kuvatussa excel-virheessä havaitset ongelman ja olet vakuuttunut, ettei asia voi odottaa kokouksen jälkeen korjausta. Ilmaise asia tavalla, jossa muille kuulijoille tulee vaikutelma, ettei excelin esittäjä ole suoranaisesti mokannut. Voit vaikkapa kertoa: ”Hei Jorma, mehän taidettiin pohtia vielä viimeksi, että voisimme sisällyttää tähän meidän varsinaisen tilikartan menoista myös xxx ja sen voisi lisätä riville yyy.”. Jos Jorma on fiksu, hän ymmärtää yskän ja tekee ehdottamasi lisäyksen sekä nyökkää kiitollisesti suuntaasi – muistaen palveluksesi. Asia jää teidän väliseksi.
Tätä esimerkkiä kirjaillessani tuli mieleen, että ehkäpä tämä on juuri se naisten kasvojen menettämisen -konseptin ymmärryksen ongelma. Epäpätevät ihmiset, olivatpa he sitä oikeasti tai pelkästään ”minun mielestä”, ärsyttävät niin paljon, ettei heille halua antaa mitään pakotietä heidän omasta osaamattomuudestaan. Toisin sanoen, ehkäpä tarkoituksena onkin siis savustaa heitä ulos organisaatiosta.
Tässä savustuksessa on vain se ongelma, että jos se muodostuu ensisijaiseksi toimintamalliksi – se lyö kynsille ja pahasti omassa parisuhteessa.
No joo – joku voisi irvailla, että eikö myös parisuhteesta kuulu savustaa epäpätevä ihminen ulos, mutta kaikki tiedämme, että vaikka kuinka se kumppani meitä lyö milloin milläkin tavalla; jos hän ei meitä jätä tai itse lähde, hän haluaa olla kanssamme. Pahimmillaan kuvio menee siis niin, että savustamme ulos organisaatiostamme sen tyypin, jonka luulimme ”kestävän kritiikkiä” ja jäämme yksin. Parisuhteessa kirjaimellisesti.