Muistatko vielä miksi pariuduimme?
Miten sinun on helpompi tietää tulevaa? Ison teekupin pohjasakalla ennustaa?
Kirjoitit testamentin, syyt, kariuduimme?
Miksi on vaikeampaa noutaa hyvää? Kuokkia peltoa uudelleen? Eikä pelätä huonoa satoa ensimmäisen hallan jälkeen?
Ristitulessako avioiduimme?
Onko viidentoista minuutin lempeys liikaa? Tai liian vähän? Tyytyväisyytesi on hataralla pohjalla, en ole mukana. Seuraaminen vaatii johtajaa. Ei voi johtaa ilman seuraajaa. Mitä todella haluat?
Laumanvartija läähättää ovella.
Ylikuumentunut keraaminen hella sulaa keittiössä. Miten en nähnyt tätä? Tai miksi en väistänyt, vaikka tunsin mahdolliseksi… Miten uskoni yliajaa epävarmuuteni? Uuteen nousuun lavat heilahtavat.
Olet heilahtava.
Minä jokin. Määrittelen itseni. Lasketaan uusia koordinaatteja. Kalibroin origon kohdalleni. Minä hallitsen elämääni, eikä toisin päin. Höpsis. Minun elämä ei ole tyhjiössä. Se on kanssasi. Siksi en voi koskaan olla keskellä yhtälöä. Haluan siihen muuttujia, enkä vain yhtä hallittua ratkaisua.
Siedän epävarmuutta. Toisin kuin sinä.
Haluat iskeä paalun maahan. Telttakepit lentävät tuulessa ja kangas vetää meidät pilviin. Retkimuonapakkaus poksahtaa painemuutoksessa auki ja leikkisästi ojennan kieleni syntynyttä räjähdystä kohti. Sinua ei naurata. Unelmistasi ei tehdä pilkkaa.
Vakavuus kohtaa meidät.
Kunnioitatko minua koskaan? Onko ylevä itsesi muita arvokkaampi? Enkö voi kohdata sinua peilistä silmästä silmään? Onko olemassa tuleva, jossa olet kuunnellut ja motivoitunut ymmärtämään jotain, jota et ole aiemmin edes kuvitellut?
Tuskin. Mutta uskoni yliajaa faktan.
Se poksahtaa tielle suolet levällään kuin sammakko. Fakta on vain kudos sekin. Ei immuuni liikemäärälle, jota unelma rahoittaa. Se on rikas ja vaarallinen, kuten me kaikki edistäjät toivomme olevamme – muille kuin itsellemme ja perheelle. Millä sitten perherinkiin pääsee? Olenko jo matkalla?