Ihminen kokee usein ansaitsevansa enemmän.
Olen tavannut elämässäni paljon ihmisiä, jotka ovat ilmaisseet tätä. Tietenkin myös peilikuvani lukeutuu tähän ihmisryhmään.
Itse koin aiemmin, että olisin ansainnut olevani varakkaampi kuin nyt olen. Epäsuhta todellisuuden ja kuvitellun välille juontaa tietenkin juurensa mm. oman älykkyyteni kuvitelmaan, jolle toki on paljon tukeakin tullut aikojen saatossa. Toinen oleellinen kiinnekohta on yksi rahareikä, joka yllätti minut pahasti lopulta.
Sattuneista syistä ehdin tavata melko paljon yrittäjiä aiemmassa elämässäni, joilla oli täysin harhaisia kuvitelmia omien yritystensä arvosta. Kenellä oli idea, toisella näkymät ja kolmannella ei niitäkään – oikeastaan vain sellainen tunne, minkä arvoinen elämäntyö oli.
Esimerkiksi yksi yrittäjä oli itse laskenut yrityksensä arvon olevan 100.000€ toimittuaan pari vuotta ja liikevaihto oli tuota luokkaa. Vähemmänkin yritystoimintaan perehtynyt muistelee jonkun puhuneen veroluonteisista maksuista ja muista menoeristä, jotka syövät myytyjä euroja kohti nollaa – kun käännetään puhe tulokseen, niihin viivan alle jääviin euroihin. Tuloshan oli nollan ja naurettavan välillä, mutta firma oli kasvanut tyhjästä tähän kokoon ja mikään ei osoittanut, ettei se voisi jatkaa kasvuaan. Vanhan myyntitykkilegendan mukaan liikevaihdon kasvaessa, kuluista pääsee säästämään ja firma alkaa tahkoamaan tulosta taianomaisesti melkein kuin itsestään, kun päästään maagisen kriittisen pisteen ylitse. Menkääpä heittämään tästä joku itse keksimänne esimerkki (toimiala, liikevaihto jne.) jossain muka-ammattilaisporukassa ja uppoaa aina kuin kuuma veitsi voihin. Minäkin myötäilisin ensimmäisessä vaiheessa tuota lausuntoa – siinä on perää, mutta siihen se sitten jääkin. Karmeinta oli, että tuo aloituksen arvonmääritysesimerkki tuli diplomi-insinöörin suusta. True story.
Sarasvuo puhuu usein siitä, miten moni kuvittelee hänen saaneen rahansa jollain muulla kuin työllä. Valmentaja -elokuvassa tätä aihetta käsitellään hyvin. Siis Sarasvuo ei saanut hopealusikkavaraslähtöä elämäänsä, mutta samaan aikaan hänet voi elokuvan perusteella tuomita moraalittomasta menettelystä varallisuuden kasvattamisessa. Mikäs sen parempi selitys kuin: ”Juu juu, on sitä rahaa – mutta millä hintaa?”. Silti moni ajattelee aivan egoistisesti ansaitsevansa enemmän, kuin oma riskinottokyky on antanut myöden. Työntekijäpuolen palkkataistelut. Jos yrittäjä riistää sinua mielestäsi – mikset perusta omaa yritystä? Ai niin, kun et uskalla ja on talolaina ja seli-seli-ei-nyt-pysty-koska. Niin juu, ja se yrittäjähän peri alkupääoman ja oli tehnyt onnekkaita sijoituksia? Etkä ole sellainen helppoheikki myyntitykki, kuin se moraaliton sikaniska siellä kulmahuoneessa? Aivan. Ja kuka pitäisi työntekijäsegmentin puolia jos et sinä? Niin paitsi siinä omassa yrityksessäsi olisit vapaa maksamaan kaikille ihan sellaista palkkaa kuin haluaisit ja pitäisi kohtuullisena. Jep jep.
Kaikki ajattelemme ansaitsevamme ainakin ajoittain paremman ihmissuhteen itsellemme. Parisuhteesta ei tarvitse jauhaa tässä vaiheessa enempää.
Löysin ystäväni kanssa puhelimessa yhden poikkeuksen tähän kaavaan, jossa oma duuni irrotetaan tuloksista.
Lihasmassa.
Jostain syystä tämä alkukantainen kehomme solukonkoko on meille riittävän ymmärrettävä: en treenaa, ei lihaksia. Jos haluan lihaksia, joudun treenaamaan.
Aivan kovimman kehonrakennuskärjen nähdessämme mietimme: steroidit? Mutta emme työtoveriamme katsoessa. Erikoinen löydös. Todella moni nimittäin vaihtaa kiinteän vartalon muihin hedonistisiin himoihinsa ja ymmärtää näiden yhteyden. Suklaapatukka on valinta.
Aivan samalla tavalla kaiken muunkin pitäisi linkittyä omiin valintoihimme, mutta näin vain ei tunnu käyvän.
Montaa asiaa voimme parantaa omalla toiminallamme – mutta valitsemme olla tekemättä niitä. Miksi?
Ykkösongelma on, ettemme tajua syy-yhteyksiä, eikä esimerkiksi parisuhteessa niitä tulla kertomaan meille – emmekä osaa niistä kysyä, koska meillä on täysin erilainen maailmankatsomus, kuin kumppanillamme. Emme ymmärrä, että paloja puuttuu pelistä, koska oma kuvitelmamme on ehjä – tai siis kuvittelemme sen olevan kokonainen. Otetaan esimerkiksi onnellinen perhe. Kuinka moni kehtaisi oikeasti mennä lavalle kertomaan: mikä on onnellinen perhe ja miten se saadaan aikaiseksi? Mikä voitaisiin katsoa riittäväksi tasoksi – siten, että oma teoriasi (kaikilla osapuolilla on hyvä olla) kestäisi edes kolme syventävää kysymystä? Lihakset = treeni. Tämä mahtuu kalloomme.
x + y… = onnellinen kumppani.
x + y… + (z / t – vt x zt…) = onnellinen parisuhde
x + y… + (z / t – vt x zt…) + … = onnellinen perhe
Downshiftaaminen on fiksu konsepti, koska jos katkaisemme nousujohteisen hedonismimme ja otamme pari pykälää helpomman tilanteen: voimme oikeasti selvitä kokonaisuuden pyörittämisestä pienemmällä stressillä. Kaikki, jotka ovat katsoneet: ”Remppa vai muutto: Vancouver” -ohjelmaa, tietävät, että tämä käy todellisuudessa aika harvoin. Ajattelemme ansaitsevamme unelmamme. Siitähän tässä elämässä on kyse: minusta. Melko monet perheenäidit toki ohjelmassa kertovat omat unelmansa lapsiensa kautta, mutta se nyt on sama asia. Aika harva lapsi kokee ruman kaapin ongelmaksi ja oman onnellisuuden esteeksi. En ole kuullut, mutta onhan se mahdollista.
Unelmia saa ja pitää olla. Ongelmia niistä tulee vasta siinä vaiheessa, kun on laiska ja/tai keskittymiskyvytön sekä paisuttaa omia unelmiaan vuosittain tekemättä riittävästi töitä niiden eteen. Esimerkiksi uuden talon unelma voi vaatia rahan hankkimisen lisäksi paljon abstrakteja asioita. ”Remppa vai muutto”-ohjelmassa kyse on usein muutosvastarinnasta, jota voi murtaa tuomalla turvallisuuden tunnetta. Siihen ei riitä: ”Muuta tunnettasi, koska minä haluan tuon.”. Ollaan jo oikeassa suunnassa, jos muutosta haluava sitoutuu ottamaan vastattavakseen joitakin haasteita. Esimerkiksi kumppanin työmatkan pidentymisen kompensoiminen kotitöiden painottamisella.
Haluamme herkästi ajatella, että unelmamme ovat pyhiä. Niitä ei saa tutkia ja ronkkia. Omanarvonkuvitelmamme on siitä vekkuli kapistus, että usein sen alhaisuus omassa päässämme saa meidät näyttäytymään itsekkäinä. Ulkopuolelta tarkasteltuna vaikutamme ylpeiltä, vaikka sisällämme velloo syvä riittämättömyyden kokemus.
Usein tämä ”ansaitsen enemmän” -ajatus, joka pahimmillaan etenee katkeruudeksi – perustuu kokemukseemme vääryyksistä. Oikeudentuntomme mukaan, jos yritämme hyvää ja saamme maksaa parhaasta yrityksestämme: olemme tulleet kohdelluiksi väärin. Tämä vääryyksien pinoutuminen kasvattaa velkaa, jonka joku joutuu maksamaan. Itsehän me emme voi olla maksupuolella, koska olemme velanperijöitä. Hassusti maksupuolelle päätyy – ei se, jonka pitäisi kuitata velka, vaan – rakastava ihminen, joka haluaa meille hyvää ja uskoo meihin.
Tällöin olemme saaneet enemmän kuin olemme ansainneet tältä ihmiseltä – vaikka tilinsaldomme saattaa tuntua näyttävän edelleen miinusta. Olemme siis samaan aikaan velkaa ja odottelemme suorituksia. Tämähän on normaalia elämää. Suomessa meille on aina tuloillaan rahaa ja olemme jotakin palvelua käyttäneet maksamatta siitä käteisellä.
Ongelmana on, että meidän sisäinen keskuspankkimme vääristää perittävien velkojen valuuttoja miten lystää ja oma tuntihintamme muuttuu yksipuolisella ilmoituksella laskutusvaiheessa. Olemme melko vittumaisia sille päälle sattuessamme, emmekä pelaa reilusti ketään – usein vähiten itseämme – kohtaan.