Parisuhteessa on yllättävän vähän neutraaleja vaan kysymyksiä.
Siis parisuhteessahan eletään yhdessä (toivottavasti aika tiiviisti) ja suurin osa naisista (joo, mulla on taas tää vaihe, etten jaksa varoa yleistysten kanssa) on hyvin kiinnostuneita melkoisesta määrästä tietoa kumppaninsa elämästä – koska se on yhteistä elämää blaa blaa blaa…
Miksi sitten kumppanin kysymykset koetaan herkästi vittumaisina tai hyökkäävinä? Joku voi tässä kohtaa irtautua tästä teoriasta ja tuumata, ettei koe hyökkäävinä kysymyksiä. Tämähän johtuu tasan siitä, että ajatellessasi kysymyksiä – et ajattele mitään vittumaista. Kysymys on perusluonteeltaan avoin päässämme tai suljettu ja neutraali.
Esimerkiksi montako valtiota maailmassa on? Ei loukkaa ketään, koska sille on yksi vastaus eikä mittaa mitään parisuhteessamme – epärelevantti, joskin hauska knoppitieto (maailmassa on 195 valtiota).
Miltä sinusta tuntuu? Avoin kysymys, ei oikeita vastauksia, mutta mukavahan se on, jos jotakuta (etenkin puolisoani) kiinnostaa minun tunteeni.
Tästä päästäänkin siihen vittumaisuuteen, joka linkittyy riittämättömyyden kokemukseen. Esimerkiksi itse kyselen paljon juttuja, joihin odotan vastauksia ja en hyväksy vastaukseksi: ”En tiedä, en ole miettinyt, miksi kysyt…” tms. Odotan, että fiksu ihminen osaa tunnustella pikana fiilikset ja vastata. Toisin sanoen ensimmäinen kysymys on avoin, mutta siihen on jo vääriä vastauksia. Tämä laukaisee seuraavan kysymyksen, joka ei edes yritä olla avoin: ”Miksei asia kiinnosta sinua? No mitä tulee ekana mieleen?”. Kohdehenkilö kokee tässä vaiheessa aivan aiheellisesti vastanneensa väärin ja hänen kognitiiviset taidot romahtavat – kuten evoluutiobiologia meille opettaa: Uhka havaittu. Vaihtoehdot: taistele, pakene, jähmety.
Ja sitten meillä onkin jo mylly pyörimässä, jossa toinen ei ymmärrä miksi hyökkään hänen mielestään ja minä en ymmärrä miksi hän rimpuilee.
Olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei toinen välttämättä oikeasti ole miettinyt jotakin mitä itse olen – tai hän ei koe halua vastata ensimmäisiä fiiliksiä asiaan, koska ei ymmärrä mihin kysymykset ovat johtamassa. Isäni teki tätä paljon. Hän arveli joutuvansa uitetuksi johonkin katiskaan, joten hän tuumasi parhaaksi olla vastaamatta tai vastata jollain epämääräisellä tavalla. Kiukustuminen usein jossain vaiheessa saatteli kysymystä: ”Mitä sä nyt yrität kysyä?”.
Monesti tästähän olikin kyse. Olen lukenut Sokrateeni. Kysymysten kautta ihminen itse oivaltaa oman ajattelunsa paremmin, kuin sen suoraan kertomalla. Tätähän erilaisissa valmennuksissa ja terapiassakin käytetään – mutta se ei toimi suorassa kontaktissa. En voi siis asianomaisena (yhtiökumppani tai parisuhdekumppani) kysymyksillä osoittaa mitään toiselle, ellei hän itse ole pyytänyt asiaan apua suoraan tai epäsuoraan. Jos hän painii vaikkapa harrastuksensa jatkamisen kanssa, kysymykset ovat hyvä väylä. Jos hän on hiljaa sohvalla, kysymykset ovat väärä liike pohtia ikään kuin hänen puolestaan miten jotakin asiaa pitäisi ajaa.
Naisten härskeimpiä temppuja ovat kysymystä muistuttavat toteamukset. Klassikkojen klassikko: ”Onko tämän xxx paikka tässä yyy?”.
MIKÄ VITUN KYSYMYS TUO ON OLEVINAAN?
Lienee ihan aiheellista, että kysymyksen kohde – heterosuhteessa mies – kokee älykkyyttään loukatuksi. Riippuen omasta mielentilastaan, yleisestä luonteesta jne. mies sitten vastaa mutisemalla jotakin, ei vastaa mitään tai vaikkapa aloittaa (naisen mielestä) riitelyn. Mies voisi tuumata toki tuossa kohtaa esim. ”Pidätkö sinä tosiaan minua niin tyhmänä, etten tietäisi xxx:n olevan väärässä paikassa sen ollessa yyy?”. Tähän nainen voi vastata vittumaisesti vaikkapa eeppisen: ”No minkä takia se sitten on tuossa?”.
Luuleeko joku oikeasti saavansa järkevän vastauksen tuohon?
Entäs tämä: ”Hei mitäs viikonloppuna?”.
Monihan voisi kuvitella tuon olevan taaskin neutraali ja avoin kysymys. Näinhän se onkin tai itse asiassa jopa positiivinen – koska tuossa huolettomassa muodossa kysymys esitettiin suhteen alkuaikana ja sitä kuulee edelleen pitkän lomajakson aikana ystäviltä. Parisuhteessa elävä tietää, että toisen avatessa keskustelua viikonlopusta tai seuraavasta illasta tai juhlapyhästä – kysymys ei ole: ”Miten sinä haluaisit käyttää tuon vapaana olevan hetken ja voisinko minä tehdä siitä vieläkin paremman?”.
Ehei.
Kysymyshän on – kaikkihan tämän jo tiesivätkin: ”Minulla olisi suunnitelmia meille tuoksi vapaaksi ajankohdaksi ja toivoisin, että olet miettinyt samaa täysin satunnaiselta tuntuvaa suunnitelmaa ja ihanasti jaamme tämän minun ajatuksen – joka siis on jaettuna molempien ajatus, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä viemällä sinua johonkin mihin et itse ajatellut meneväsi. Eli olihan sinunkin suunnitelmasi tälle vapaalle ajalle xxx ja yyy?”.
Toinen osapuoli voi vastata onnekkaasti: ”Olin suunnitellut, että tekisimme jotain yhdessä, jota emme ole voineet arkikiireiden keskellä tehdä – jotain sellaista, joka olisi juuri nyt mukavaa vaihtelua tähän hullunmyllyyn, jossa elämme. Olen pohtinut, että voisimme
- mennä tapaamaan vanhempiasi
- vierailla sen kaukana asuvan ystäväsi luona, jossa saat tehdä sitä rakasta harrastustasi, jota muuten et pääse tekemään täällä
- viedä lemmikkieläimiämme näyttelyyn sinne kaukaiseen, mutta arvostettuun messutapahtumaan
- käydä lasten kanssa siellä ihanan toiminnallisessa ja terveellisessä koko perheen viihtymispaikassa, jossa on turvallista, eikä turhan kallista ja se on juuri sopivan matkan päässä
- hieman remontoida niitä kotimme nurkkia, jotka kaipaavat meidän molempien mielestä ehostamista ja joihin olen sattumalta säästänyt hieman rahaa
- se romanttinen äkkilähtö siihen eksoottiseen paikkaan, jossa saamme rentoutua
- järjestellä kotiamme ja varastoja, ehkäpä vähän somistaa pihaa ja huoneitamme
- tehdä parempaa ruokaa, viettää koti-iltaa katsellen meidän molempien rakastamia viihdeohjelmia, tehdä siinä sivussa terveellistä ja maistuvaa ruokaa pakkaseen arjen kiireitä helpottamaan…”
Kaikki vaihtoehdot ”ja/tai” sanoilla linkitettynä toisiinsa, että varmasti tulee motivaatio selväksi, eikä rajata mitään pois. Nyt joku nuorempi mies voisi kuvitella olevansa fiksu ja luulee, että näihin kysymyksiin voisi lähettää tiedustelupartion eteen ja uhrata vain kaksi taistelijaa, eikä koko pataljoonaa: ”Mitä sinä olit ajattellut?”. Tämähän voi siis toimia romanttisena eleenä jonkin aikaa, mutta tulee se päivä, kun mies on sössinyt oman brändinsä, joko julmana tukahduttajana tai semi-hyödyttömänä-ja-päätös-kyvyttömänä-lapatossukkana. Tällöin kysymykseen kysymyksellä vastaaminen tekee hallaa, jolla mies osoittaa, ettei omaa kunnianhimoa tai kysyy vittumaisesti naisen hyvää tarkoittavaa kysymystä sabotoiden.
Ajattelet ehkä, että nyt on vähän lapinlisää tässä kuviossa? Niin onkin ja heitän räikeitä esimerkkejä, jotta pääsisimme kärryille mistä aloitin: Kysymykset.
Miksi emme osaa kysyä avoimia tai neutraaleja kysymyksiä suhteissamme? Aivan yhtä hyvä kysymys on, että miksemme osaa suhtautua kumppanimme kysymyksiin neutraaleina tai avoimina?
Oma teoriani on, että paskomme omaan pesään esittämällä kysymyksiä, jotka ovat naamioituja terroristeja. Toisin sanoen, meidän pitäisi keskittää huomiomme ensin omiin kysymyksiimme ja alkaa parantaa brändiämme: kun kysymme, olemme kiinnostuneita toisen ajatuksista ja kunnioitamme häntä ihmisenä. Emme kysy asioita, joihin tiedämme vastauksen, emme hyväksy joitakin vastauksia tai olemme jo tuominneet puolisomme askeltaessamme kysymyksen luo.
Kysymykset ovat kuin Punaisen Ristin rekka kriisialueella. Kaikki säännöt kieltävät sen väärinkäytön, tuhoamisen tai hyvänteon estämisen – mutta silti aika monissa parisuhdekriiseissä, niin vaan tulee rauhanomaiseksi eleeksi puettu pommirekka alueelle. Siis kysymys, jolla emme tähtää ymmärrykseen ja toisen tunteiden kunnioittamiseen – vaan uitamme omaa mielipidettämme tai negatiivista tunnetta toisen naamaan. Se on väärin ja tästä haluan ainakin itse pois.