Kategoriat
Runot Yleinen

Icarus

Kerran kaksoistähden siroavassa valossa kuljin ytimestä ytimeen. Ylimmästä ylimpään. Avaruuden koordinaatistossa saat itse päättää lähtöpisteen, loppu on vain päätös sekin.

Voiko tähti tukea matkaani toiselle?

Minä tuin matkaa toiselle. Mutta en olekaan tähti. Toisaalta tähti ei myöskään palannut lähtöpisteeseen. Eiväthän tähdenlennot koskaan pakita mihinkään… vaikka eiväthän ne tähtiä olekaan. Valo syntyy palamisesta, joskus loppuun, joskus uudeksi aluksi, mutta valottunut taivaankappale ei ole koskaan entisensä.

Hervottoman kokoinen alukseni eteni pintaasi kohden. Pam. Pam. Pam. Liitokset pettivät. Alukseni suli ytimeesi, osaksi sinua. Sitä ei enää erottanut omaksi kappaleeksi taivaalla. Aurinko oli niellyt sen sisäänsä. Heräsin.

Olin menettänyt tajuntani suojavyöhykkeen viimeisellä metrillä vetäessäni pelastautumiskapselin laukaisukahvasta. En sulanut aurinkoon. Näin siitä kuitenkin unta. Vai unelman? Taru loppunut ja uusi alkanut.

Auringon vetovoima on fyysinen, mutta myös koskettelematon. Kappaleen massa, merkittävyys, on niin suuri, että se vaikuttaa elämän aallokkoon enemmän kuin kuu – joka vastaa vain vuorovedestä. Aurinko edustaa elämää ja tulevaa, sen tarina ei lopu, vaikka omani päättyisi.

Aurinko puhuu minulle harvakseltaan. Se tuntuu aina unelta. Nousen siivilleni ja tunnen kuinka vaha sulaa liitoksissani. En pelkää. Jännityn. Hymyilen.

Kaipaan paistetta poskilleni, lämpöä rintaani ja valoa verkkokalvoilleni. Päivänsäteelle ehkä menninkäinen. Rakkaudelle ainakin vertainen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *