Ei minun johdettava, ei valona tähtitaivaalla eikä kanssakulkija.
Hän sairas lapseni ja minä hänen.
Toisen piti tervehtyä. Hän ei koskaan voimaantunut ja uintitaitoni eivät riittäneet naaraamaan molempia rantaan.
Minä lähdin. Haavoja nuollen. Paranemaan.
Olinko murhaaja? Auttamattomasti tähän ajatukseen käännyin. Vastuullisuudestani itse väännyin.
8 vuotta. Paljon ihmisiä hyvästelin. Lopussa oli ylpeyttä ja hilpeyttä. En minä lopun hyvästelyjä tarkoita, sure tai pohdi – tein kaikkeni heidän kanssa. Vaan matkalla uupuneet. Paljon heitä hyvästelin. Ehkä väärin valitsin.
Valitsin kuitenkin jatkaa ja se oli miehen työ.
Tyhmää.
Ehkä.
Sellainen minä kuitenkin olen ja minullakin on oikeus Rakkauteen. Enkä syytä ketään – edes itseäni – sen etsimisestä ja siihen uskomisesta. Usko, Toivo ja Rakasta.