Onko arvostuksemme jotenkin kuluva luonnonvara? Miksei sitä jaeta ja miksi se jopa otetaan pois – tai muistellessa vähätellään, jos siitä on jo aikaa, eikä enää olla tekemisissä. Onko se todella meiltä pois? Pitääkö meidän bumerangin tavoin saada antamamme arvostuksemme takaisin, voidaksemme osoittaa se parempaan paikkaan?
Emme menneisyydessämme osanneet antaa sitä oikeaan paikkaan ja nyt menetettyämme sen tunteen, joka meillä oli – haluamme yliviivata ja päivittää arvostustaulukkomme? Tästä johtuen kirjoitin otsikoksi: menneityys.
Tajusin tänään, että kyse on kunnioituksesta ja arvostuksesta itsessään. Nämä pitää olla rakennettu erittäin syvään, jota suurimmalle osalle ihmisistä ei voi tehdä lyhyessä ajassa. Eli mikäli ihmissuhde alkaa hyvin voimakkaasti, se vaatii intensiivistä ja ”suojattua” aikaa syventyä, jotta ihminen ei tulisi jossain kohtaa katumapäälle omista ”liian kauniista” sanoista.
Erikoinen tämä mekaniikka joka tapauksessa on. Harvoin olen sanonut jotain kaunista ja ottanut sitten takaisin. Olen sanonut monestikin rumaa ja ottanut takaisin. En valitettavasti edusta enemmistöä tässä asiassa. On ilmeisesti helpompi ankkuroitua ajattelemaan, että ”sen minkä sanoin – sanoin – ja jos minusta siltä tuntui – ei minun pidä järkeillä sitä pois ja pyytää anteeksi.”. Tämä rumasti sanomisissa.
Entäpä positiiviset? Voimakkaan positiiviset ja henkilökohtaiset sanat, esimerkiksi seksuaalisuuteen tai romanttisuuteen liittyen, ovat käsitykseni mukaan monille sitten sellaisia, ettei niiden arvoa haluta nakertaa markkinoille lasketuilla arvopapereilla. Ne pitää mitätöidä, jotta niiden liikkeelle laskemisen jälkeen tulleet tapaukset saisivat riittävästi arvoa osakseen.
Kummallista täytyy sanoa. Pitää tutkia asiaa enemmän.