Trent oli ’Captain Crazy Parrot’in – tai CCP:n, kuten oli tapana tuttavallisemmin sanoa – terassilla jenginsä kanssa, kun yht’äkkiä toinen ryhmä iskeytyi pihaan. Se ei ollut huviajelu. Heillä oli selkeästi päämäärä, kiire suorastaan… mutta se ei näyttänyt päättömältä kaahaamiselta. He olivat selkeästi tarkkoja ajankäytöstään ja tällä hetkellä heidän päämääränsä oli tämä paikka. Trent sipaisi asettaan vyön tuntumassa. Gary nosti toista kulmakarvaansa.
Kukaan ei halunnut tehdä nopeita liikkeitä, jotka olisivat vaikuttaneet paniikilta. Syntyi sanaton sopimus, että kaikki pelaavat tilannetta vaistoillaan. Tämä oli kuitenkin Trentin suojeluksessa oleva kantapaikka, joten olisi näyttänyt vähintäänkin erikoiselta, ettei Trent olisi ollut tietoinen tästä. Hänen tehtäviin kuului tietää. Kuolema ei saanut tulla koskaan täysin varoittamatta.
Koneet sammuivat. Ensin johtajan ja noin sekunnin viiveellä muiden. Eivät kuin lampaat… he olivat vain odottaneet mahdollista B-suunnitelmaa. Johtaja oli ilmeisesti arvioinut homman olevan ok. Pitkä kokemus selvästi näistä tilanteista. Yhtä hyvin nyt olisi voinut olla jo ensimmäisten lippaiden vaihto. Trent tunnisti johtajan. Se oli John ”The Doe”. Oli hänellä kai oikeakin sukunimi, mutta Trent ei sitä tiennyt..
Muu ryhmä oli varmasti hänen iskuryhmänsä. Legendan mukaan John kasasi ryhmän aina jokaiselle tehtävälle erikseen. Ainoastaan yksi oli kiinteä osa… Trent ei kuollakseenkaan muistanut hänen nimeään. Periaatteessa Trent rentoutui, koska hän oli melko varma, ettei John ollut mikään kuumakalle. Mitään ei tapahtuisi yllättäen, jos kaikki osaisivat jatkaa oluen lipittämistään, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kaikki olivat kuulleet Johnista, mutta kukaan ei tiennyt juuri mitään hänestä. Joku hiljensi musiikin miltei äänettömäksi. Oli selvää, ettei hetkeen huudeltaisi ohi kulkeville naisille kutsuja liittyä mukaan illanviettoon. Kaikki olivat miltei jähmettyneet patsaiksi ja he seurasivat Johnin lähestymistä.
Jostakin käsittämättömästä syystä kukaan ei kävellyt vastaan tai tehnyt muutakaan uhkaavaa. Muutamat tiskillä olleet jäsenet kuitenkin ryhmittyivät eturiviin ikään kuin osoittaen, etteivät ylenkatsoneet tilannetta. Kai siinä haluttiin myös sanoa, ettei pelkoa ollut. Vaikka kyllä sitä oli jo. Outoa.
”Bill.”, aloitti John. ”Sinulla on tästä hetkestä alkaen minulle kuuluvaa omaisuutta. Se ei tule olemaan minun, mutta nyt se on.”. Kaikki paitsi Johnin miehet tuntuivat pidättävän hengitystään kuullakseen kaiken, voidakseen arvioida milloin pitäisi kaataa kaikki lähellä oleva irtaimisto suojaksi luotimyrskyä vasten. Kukaan ei halunnut näyttää pelkoa, joka oli ilmeinen, katsomalla Billiä. Kaikki tekivät kuitenkin niin, luullen olevansa huomaamattomia.
Bill ei vastannut, koska ei ollut varma änkyttäisikö hän vastauksen tai värisisikö hänen äänensä. Hän vain yritti esittää olevansa huvittunut tilanteesta ja olisi onnistunutkin siinä varmaan normaalisti, mutta kaikki miettivät päässään etteivät itse pystyisi olemaan rentona hänen saappaissaan. Teeskentely oli turhaa.
John jatkoi: ”En vaadi sitä sinulta, koska en ole varma voitko sitä minulle antaa.”. Bill keskittyi kysymään mahdollisimman ylimalkaisesti: ”No mikäs se mahtaa sitten olla?”. John ei vaikuttanut ilahtuneelta, eikä vihaiselta. Hänen puhettaan ei oltu selvästi keskeytetty. Billin sanat olivat ilmeisesti hänelle yhdentekeviä tässä vaiheessa.
John oli lopettanut etenemisen Billiä kohti. John selvästi tiesi melko tarkasti milloin olisi liian lähellä käydäkseen keskustelua neutraalilla äänensävyllä kuulostaen melkein toverilliselta. John punnitsi sanavalintaansa hetken hengittäen sisäänpäin ja leikkasi hiljaisuuden sanomalla: ”Totuus.”. Bill nielaisi ja muutkin muuttuivat levottomiksi. Tämä ei tiennyt hyvää.
”Katsohan, kerron hieman ensin itsestäni. Olen John Kerrigan ja minun työni on selvittää asioita, jotka eivät enää muuten selviä. Yleensä tämä johtuu henkilön menehtymisestä. Niin tälläkin kertaa. Yleensä kyse on sijoituksesta, jossa menehtynyt henkilö on tallettanut säännöllisesti resurssejaan minulle ja jos hänelle tapahtuu jotakin, minä käytän noita resursseja korjatakseni vaa’an takaisin tasapainoon – jos se on kellahtanut vinoon.”. John piti hetken tauon, kuin odottaen jotakin impulssia.
”Erinomaista päättelyä Bill–” John jatkoi ja hämmästyttävällä tavalla hän ei kuulostanut sarkastiselta, vaikka Bill ei ollut sanonut mitään ja normaalisti tällainen olisi tulkittu suorana vittuiluna. John selvästi osasi asiansa. Hän vaikutti kohtuulliselta ja tilannetietoiselta. Kunnioitus oli ilmeinen. Pelko oli läsnä, mutta kukaan ei halunnut sitä myöntää, eikä John selvästi ollut edes kiinnostunut käyttämään sitä hyväksi.
”–tällä kertaa kyse ei ole toimeksiannosta. Tämä on henkilökohtaista.”. Trent havaitsi, että Johnin poskilihas jännittyi – tuskin huomattavasti – mutta kuitenkin asia tuli selväksi. John kantoi vihaa ruumiissaan. Ei hallitsematonta. Se oli täysin hallinnassa, mutta se odotti. John oli selvästi sopinut vihansa kanssa, että hän päättää paikan ja ajan – viha saisi päättää loput.
John jatkoi: ”Teillä oli kuulemma riita Janen kanssa ja illan tapahtumien tiedot loppuvat siihen hetkeen, kun jäitte kahden puiston kulmalle. Aivan kuten näköhavainnot Janesta. Ottamatta kantaa Janen merkitykseen elämässäni sen enempää, koska lienee selvää, että vaikka tilanne on minulle tuttu – menetän minulle tärkeän henkilön – en ollut tätä ajatellut. Enkä peittele omaa suruani.”
”Olen siinä käsityksessä, että hallitset pyöräsi myös maistissa ja olit kuulemma melkoisessa kunnossa tuona iltana. Tilanne on kannaltani hyvin yksinkertainen. Selvitän oletko aiheuttanut Janen katoamisen. Ja ensimmäisenä minua kiinnostaa oletko pahoillasi tai kadutko mahdollisesti jotakin. Emme tunne vielä tunne riittävän hyvin, joten en voi olla varma.”
”Toivoisin, että olisit – ja te muutkin olisitte – ”, John sanoi kääntämättä lainkaan päätään tai edes siirtäen tuijotustaan muihin kuin Billiin, ”- kuulleet minusta riittävän monta tarinaa, ettette kavahda seuraavaa pyyntöäni, vaan annatte Billin rauhassa tehdä omat ratkaisunsa. En käyttäisi näin paljon aikaa tähän, jos tämä ei olisi tärkeää. Olen aina uskonut, että arvostamalla toisia saa arvostusta. Niin uskon tänäänkin käyvän.”.
John maisteli selvästi tunnelmaa ja jatkoi vielä piinaavaa pohjustustaan: ”Kun minä pyydän sinulta Bill kohta palvelusta, sinulla ei ole velvoitetta tehdä sitä minulle. Voit miettiä ihan niin monta hetkeä kuin haluat. Kuten sanoin, emme tunne vielä riittävän hyvin. Mikäli päätät tehdä minulle palveluksen katson sen eduksesi – mutta mikäli et tee – en katso sitä sinua vastaan. Ymmärrän asemasi, enkä osaa sanoa mikä on normaalia, koska en itse sitä edusta – edes tässä viiteryhmässä jossa nyt seisomme.”.
Bill ei ollut niin tyhmä, että olisi yrittänyt vaikuttaa rennolta huikkaamalla jotakin. Kaikki ikään kuin kunnioittivat toisiaan niin paljon, ettei kukaan sanonut tai tehnyt mitään kummallista, vaikka tilanne muistuttikin lähinnä lännen elokuvien ampumakohtausta edeltävää hetkeä. Bill vaikutti melko rauhalliselta. John vaikutti reilulta mieheltä kuitenkin loppujen lopuksi, vaikka kaikki tiesivät Johnin kyllä ottavan haluamansa. Kukaan ei voinut olla varma voisiko John todella vain ottaa sen… poimia kuin kypsän tomaatin.
John selvästi pyrki rauhoittamaan tunnelmaa voidakseen arvioida Billin reaktiota paremmin, kun tämä ei olisi kuin viulun kieli. John jatkoi: ”On olemassa totuus ja on olemassa näkökulmia. Kuolema esimerkiksi on yksi totuus – se ei ole näkökulma kysymys. Sen sijaan se, miten kuolema tuli osaksi jotakin hetkeä voi olla kysymys näkökulmista. Minulla on syytä olettaa, että Jane ei ole vain kadonnut. Erinäiset aikamääreet täyttyivät tätä olettamaa tukemaan.”
”Haluan sanoa vielä tämän, –” John sanoi ikään kuin hieman anteeksipyydellen muiden odotusta, herrasmies, ehkä loppuun saakka – kukaan ei tiennyt vielä tässä vaiheessa ”– jos asia sattuisi olemaan niin, että Jane tosiaan olisi hengettömänä nyt jossakin ja hän olisi menettänyt henkensä jonkun henkilön toimesta. Minulle on merkityksellistä oliko kyseessä vahinko – jos sitä sanaa tässä maailmassa voi enää käyttää – vai oliko kyseessä harkittu teko.”
”Olen ollut itsekin elämässäni joissakin hetkissä kiivas, joten en kavahda mitään reaktioita – siitä voit olla varma.” Johnin silmien laskeutuminen Billin takin alla olevan aseen tasalle sai herkimmät yleisössä katsomaan hallitsemattomasti Billin suuntaan.
John nosti katseensa ja jatkoi: ”Näkulmaa, ettet halunnut loppujen lopuksi Janelle pahaa, tukee halusi selvittää Janen kohtalo. Enkä väheksy kykyjäsi, mutta haluan sinun ymmärtävän, etten luota tällä hetkellä keneenkään ketä en tunne.” John piti tauon ikään kuin antaen kaikille mahdollisuuden täydentää äskinen lausahdus Johnin käyttämällä ”riittävän hyvin” -ilmauksella.
”Tällä ei siis välttämättä ole mitään tekemistä sinun kanssasi ja voit luottaa – tai luottaa myöhemmin – ettei millään toimellani ole mitään henkilökohtaista syvyyttä, ennen totuutta. Olet viimeinen henkilö minun tietojen mukaan, joka oli Janen kanssa ja sinulla voi olla tärkeitä tietoja hänestä. Olit kuitenkin vetänyt lärvit sinä iltana, joten kukaan ei tarkalleen voi sanoa juuta eikä jaata tämän viimeisen keskustelun laadusta. Tämän takia haluaisin katsoa hetken puhelintasi.”
Kysymys oli naurettavan röyhkeä. Kaikki tiesivät, ettei kukaan halunnut edes oman äitinsä katsovan kenenkään puhelinta… tai se lienee melko selvää, koska sisältö oli mitä oli. Kukaan ei voinut olla varma luottiko itse keneenkään niin paljon, että voisi ojentaa puhelimen hymyillen samalla.
John ei ojentanut kättään, vaan antoi lupauksensa mukaisesti Billille aikaa puntaroida asiaa. Oli selvää, että John halusi osviittaa Billin yhteistyöhalukkuudesta. Oli melko selvää, että John tulisi saamaan totuuden kaivettua joka tapauksessa. Oli täysin yhdentekevää mitä Janeen liittymätöntä puhelimessa olisi, Johnia ei voisi vähempää kiinnostaa. Oli totuutta ja oli näkökulmia, kuten John oli sanonut.