Pitkällisen tutkimuksen jälkeen olen tullut tulokseen, että ihmisillä on oikeastaan vain kaksi järkevää strategiaa parisuhteen näkökulmasta:
- On vain yksi suunta ja tarkoitus. Pyrit kaikessa edistämään matkaa ja nautit siitä.
- Suunta puuttuu täysin, jopa siinä määrin, että sitä joskus ihmetellään
Lyhyesti: Näitä ei pidä sekoittaa ja tehdä niistä yhdistelmää, jossa välillä sekoillaan päämäärättömästi ja välillä ollaan kuin unelmavanhempi sekä lapsille että kumppanille.
Ykkösversio
”1. suunta” -mallissa pyritään parinvalintaan ja se tehdään muodossa: kiinnostava henkilö -> jatkoon -> jatkuu kunnes kuollaan tai erotaan. Käytännössä romanttisseksuaaliset tunteet kohdistuvat vain yhteen henkilöön kerrallaan. Mahdollisiin muutoksiin tässä henkilöstä henkilöön ”putkessa” suhtaudutaan vuotoina ja häiriöinä, jotka poistetaan ja tukitaan.
1-versiossa suhde etenee kuin juna. Se on myös onnellinen, kun sitä huolletaan hyvin ja matkustajat ovat risteyskohdissa riittävän samaa mieltä. Suhdetta helpottaa hierarkia, että toinen on kaikessa johtaja tai sektoroitu johtajuus, jossa toinen saa päättää jonkun tontin ja toinen toisista asioista.
Molempien halu hallita ja kuvitelma omasta osaamisesta – kaikissa asioissa – saa junan herkästi ajamaan jossakin y-risteyksessä liikenteenjakajaan. Junien nostelu takaisin raiteille tietenkin onnistuu, mutta jos kiistasta ”kumman vika” ei päästä selvyyteen, ei välttämättä sitä nostoprojektia löydy vetämään ketään.
Harvoissa suhteissa on yhteinen, varaukseton, halu edetä ja pysyä liikkeessä kohti parempaa huomista. Vieläpä niin, että ymmärretään sen toisen onnellisuuden olevan olennainen osa puksuttelua.
Kakkosvaihtoehto
2-versiossa ei tavoitella junamaista tilannetta. Näennäisesti suurin osa ihmisistä kaipaa romanttista suhdetta itselleen ja elinkumppania. Ei välttämättä asumismielessä. Jokainen ihminen haluaisi, että olisi tukiverkosto, ainakin yksi henkilö, jolle voi soittaa ja hän on saatavilla ”tiukoissa paikoissa”. Ystäväsi priorisoivat oman perheensä sinun yläpuolelle, jos molemmissa sektoreissa on ”yhtä” haastava hetki.
Pointtina on siis enemmänkin se, ettei 2-versiossa priorisoida sitä elinkumppanuutta niin tärkeäksi kuin 1-mallissa. Halutaan jotakin siitä osaa ja ehkä jopa sitä ”jossain vaiheessa”. Parisuhdetta ei kuitenkaan haluta uhraamalla asioita, joista nauttii tai muutenkaan siitä ei haluta maksaa korkeata hintaa. Sen pitäisi tulla omalla painollaan. Minun pitäisi saada olla minä, jos joku oikeesti rakastaa.
Ei haluta raiteita, joita on pakko kulkea. Halutaan enemmänkin omissa nimissä oleva premium-auto, jonka kyytiläinen voi tarvittaessa vaihtua. Autoa ei myydä junalippuun. Tämä on ihan hyvä malli, kun mekaniikka on erittäin selkeänä kyytiläisille.
Paras tapa pitää tätä 2-versiota selkeänä osapuolille on haukan tavoin kartoittaa kaikkina hetkinä avoimesti energiasisältöä ympäristöstä. Kartoitus pitää olla joko todella räikeätä tai sitä pitää yhdistää etenemiseen. Käytännössä siis tuijotella siinä autossa muita ja päivitellä heidän hyvännäköisyyttään tai heittää kyytiläinen kotiin ja tuumata ottavansa toisen kyytiin.
Yhdistelmät
Pahinta mitä ihminen voi romanttisseksuaalisissa suhteissaan tehdä, on sekoittaa näitä kahta. Hybridimallissa ollaan esimerkiksi vastuullinen junankuljettaja nälkäisellä haukankatseella. Usein tällaiset hahmot viehättävät ”parantaja”-tyyppejä ja he ajattelevat: ”Minun kanssani hän pelastuu ongelmistaan”. Malli johtaa tietenkin kyyneliin ja vihanpurkauksiin.
Omasta puolestani todettakoon, että olen asiaa pohtinut ja tunnistanut ko. mekaniikan – toteuttanut hybridimallia – ja oppinut lopulta sen aiheuttaman vääristymän ja tuskan. Ainoa turva joka minulla kuitenkin on, että olen tehnyt sen avoimesti. Olen kätellyt elämäni aikana monta monituista junankuljettajaa hänen kodissaan ja tervehtinyt samaa henkilöä haukkana illan pimetessä.
Minä uskon avoimuuteen, mutta asenteeni sovittaminen tämän maailman tapaan toimia on edelleen kesken. Olen raadellut itseäni toimimalla epäjohdonmukaisesti, nokkani ja kynteni ovat koskeneet toiseen – mutta eniten itseeni. Uskallan toivoa, että viiltämäni haavat johdonmukaisuuteeni ovat arpeutuneet riittävän rumasti, etten koskaan vaihda vaatteitani kotiovellani.
