En usko ihmisen saavan elämänsä aikana käsitellä tunteitaan riittävästi, sillä tavoin, kuin hän itse haluaisi.
Minusta tuntuu, että ihminen kasaa omia tunteitaan vuoriksi, jotka tulivuorina ryöpsähtävät melkein tyhjiksi, kun pino on riittävän korkea. Tämä koskee myös positiivisia tunteita, mutta niiden ryöpsähdys on kuin höyhenpilvi tyynysodassa.
Esimerkiksi rakkauden patoutumaa ihminen kestää todennäköisesti melkein yhtä huonosti tai jopa huonommin kuin vihakasaa. Olen nähnyt, että ihminen voi olla rakkautta täynnä, ilman, että sille on sinänsä kohdetta. Se riuduttaa. Ihminen kärsii oman rakkauden tunteensa kohteettomuudesta ja näkee ympärillä onnettomia pariskuntia, jotka eivät ko. tunnetta jaa – enää.
Erilaisissa elämänmuutoksissa ihminen tekee usein itselleen epätyypillisen nopeita ja erisuuntaisia liikkeitä, mihin hänen kohdallaan on totuttu. Porttia ei avata vinssillä, vaan pommilla.
Usein tunnumme ajattelevan, että maaginen ”joku” osaa purkaa vihaansa ”ilmaan”. Hakkaa nyrkkeilysäkkiä. Juoksee niin, että silmissä sumenee. Huutaa Lutakossa bändin mukana. Emme kuitenkaan itse tunnu uskovan moiseen. Kohteettomaan rakkauteen ei usko kovinkaan moni, ei itsessään, eikä muissa. Kohteeton viha on sekin vieras käsitys. Puhumme mieluummin esim. stressistä ja haastavista olosuhteista.
En usko ihmisen tunnelohkon ymmärtävän tällaista virtuaalista turhaumaa, että vituttaisi – mutta se ei olisi kenenkään tai minkään yksittäisen asian syy – kyse olisi kokonaisuudesta, jonka komponentit itsessään olivat normaaleja. Niin sanottu kemiallinen reaktio, jossa erilaiset osaset eivät vain soi yhteen. Tai soivat, mutta synkästi.
Kuvitellaan, että henkilöllä olisi tällaista kohteetonta stressiä. Mihin hän sen purkaisi? Moni meistä on saanut tylyä kohtelua palvelutilanteissa ja aivan naurettavan nenäkkäitä sähköposteja. Niissä ei kuitenkaan voi aidosti alkaa tuulettelemaan tunteitaan – kukaan, ei edes se urpo, jonka luulit heittäneensä pahintaan.
Kukaan ihminen ei halua rangaista syyttömiä, kun kokee heidät empaattisesti samanarvoisiksi. Rasisti kohdistaa vellovaa vihaansa ihmisryhmiin, joita ei koe kaltaisikseen. Se on helppoa ja helppoa on löytää syitä vihaan, ne ovat meissä sisällä jo lapsina.
Joku on kuitenkin ns. korkean moraalin edustaja ja tietää, että on turhaa syyttää mitään epämääräistä ihmisryhmää omasta paskasta olostaan. Ei saa olla vittumainen erilaisille, eikä samanlaisille – ilman syytä. Sitten niitä syitä alkaa kyllä ilmaantua, jos tarve on purkaa – eivätkä olosuhteet tai stressi nosta käsiään virheen merkiksi. Pitää löytää syyllisiä, joihin voi luottaa. Ainakin siten, etteivät ne lähde pikku tuulettelun seurauksena.
Minulla meni melko kauan ymmärtää tämäkin asia, mutta onneksi sain yhdistelmän dataa, jonka avulla voin arvioida taas maailmaa ja ihmisiä paremmin. Emme ole läheskään aina syyllisiä niihin asioihin, joista meitä syytetään.
Se on hyvä asenne, että ottaa rennosti sisäisesti, mutta suhtautuu vakavasti syyttäjän puheenvuoroon. Haluamme kunnioitusta ja kuuloaikaa toisiltamme. En osaa sanoa, pinoutuvatko myös hyvät teot, mutta toivon niidenkin puoliintumisajan olevan edes puolet huonojen tekojen vastaavasta.
Muuten raporttitaulukasat ovat todella huonossa suhteessa kohdallani. Virheitä on tullut tehtyä ja hyvät jutut lienevät subjektiivisempia. Rakkautta on vaikeaa varastoida, mutta monia muita tunteita tuntuu olevan helppo kuljettaa ajasta ja paikasta toiseen… Purkaa ne miltei nappia painamalla ja katsoa niiden kohoavan värillisenä hiukkaspilvenä eteemme ja piirittävän toisen ihmisen.
Ehkä me kaikki tarvitsisimme Wilson-pallon, jolle suuttua autiolla saarellamme yksinollessa – ettei kaikkia oikkujamme tarvitsisi ihmiselle asti kantaa haponkestävällä terästarjottimella.