Kategoriat
Runot

Ravintovaunu

Istun taajamajunassa. Himoitsen vierustoverini haarukkaa, jolla voisin syödä oman ateriani, jonka pussukasta puuttui tuo tärkeä väline… Epäilen, että hän näyttäisi melkein samalta, kuin kysyisin suudelmaa – jos kysyisin.

Olen syömättä. Odotan kunnes tulen hulluksi ja alan huutaa: ”ANNA SE TÄNNE!!!”. Haarukka -sana seuraisi vasta kolmannella sekunnilla hänen kauhistuneen katseen saattelemana.

Hänelle tulisi paha mieli ja vasta junasta poistuttuaan, ystävälleen soittaessa hän ymmärtäisi, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa ansaitakseen aterimensa menetyksen toiselle. Roskakori ei huuda, se möllöttää. Jäteastia ei vaadi, se vastaanottaa.

Ehkä voisin herättää hilpeyttä ehdottamalla, että laitan hänen kertakäyttövälineet roskiin ja sitten mielipuolisesti nauraen käyttöönottaisinkin haarukan. Ei. Ei hän nauraisi. Toisaalta en voi näin pitkällisen mietinnän jälkeen olla varma enää mistään.

Yksi vastaus aiheeseen “Ravintovaunu”

Kysyin.
Hän ei antanut salaattihaarukkaansa… vaan antoi minulle puhtaan, jonka hän oli älykkönä ottanut varmuuden vuoksi toiseen taskuun – jos vaikka sattuisi pudottamaan ensisijaisen haarukkansa 😀 Hahhah! Millä todennäköisyydellä? Kysyvä ei tieltä eksy ja saa joskus syötävääkin.

Vastaa

Vastaa käyttäjälle Rakas Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *