Minulla on ollut aina hankala suhde Tommy Tabermanniin. Olen aina ihaillut ja kunnioittanut häntä. Mikä mielenkiintoista, en niinkään hänen runojensa takia, vaan ’Uutisvuoto’ -ohjelmassa esiintymisen tähden. Jari Tervo oli ohjelmassa piikikäs ja sarkastinen, parhaina hetkinään ”lapsi, jonka suusta tuli totuus”. Tommy taasen ei ollut ilkikurinen ja sarkasmissaankin jotenkin lempeä.
En ole tohtinut perehtyä Tommyn runoihin kovinkaan syvällisesti, koska aina salaisesti pelkäsin, että minusta tulee hänen halpa kopionsa – jos ei omissa, niin ainakin muiden silmissä. Nyt ymmärrän, että se olisi minulle hyväksi. Kumpainenkin. Vakavasti otettava taiteilijahan on heti, kun ottaa kritiikin vakavasti. Opin veljeltäni, että hyväksi piirtäjäksi oppii kopioimalla – käsi tottuu liikkeisiin ja oppii järkevät tavat tehdä muodot. Näin asia lienee kirjoittamisessakin.
Tuija Wuori-Tabermann kirjoitti ”Meitä oli kaksi” -kirjansa menetettyään puolisonsa ’glioblastoma gradus IV’ -aivosyövälle.
Rakkauden sisältöä, s.15-16:
”Rakkaus, sanot, on halu kantaa vuorotellen toinen toistaan reppuselässä. Se on yksinkertaisen kaunis määritelmä sinulta, joka olet kirjoittanut tuhansia runoja rakkaudesta.
Minä tiedän, että sinä olet ottanut minut reppuselkään monta kertaa. Silloin kun pimeyden pedot ovat vaanineet silmät kiiluen, olet ojentanut kätesi, nostanut ylös.
Nyt on minun vuoroni. Se on yhtä itsestään selvää kuin rakkauteni sinuun. Haluan kantaa sinua mahdottomuuksien merillä, siellä missä rantaa ei näy. En välitä tuulista, myrskyistä tai karikoista. Minun on oltava vahva, pidettävät päätä pinnalla silloinkin, kun aallot jo ovat huuhtoutumassa yllemme. Ja onhan minulla sinut, rohkea soturini. Sinä autat minua, annat voimaa. Rohkaiset, olemalla itse rohkea, väsymätön taistelija.”
Kirjoittamisesta, s.33:
”Muistan joskus aikoja sitten kadehtineeni taitoasi pukea kaikki tunnot ja kokemuksesi sanoiksi paperille. Jopa syytin joskus sinua siitä, ettet käsitellyt niitä puhumalla vaan ’pakenit’ kirjoittamiseen. Mikä hölmö olinkaan?
Kirjoittaminen oli sinun tapasi hengittää. Olla olemassa. Jos et olisi kirjoittanut, sinä et olisi ollut sinä. Runonpätkiä syntyi missä tahansa. Eivät ne kysyneet paikkaa eivätkä aikaa. Ne vain yksinkertaisesti päättivät syntyä.”
Olen aina kirjoittanut ja tykännyt siitä. Olen kuitenkin sortunut yhteen virheeseen: en ole pitänyt käsinkirjoittamisesta. Tietokoneellani olen aina saanut kirjoittaa selkeitä kirjaimia, sanoja, muotoilla tekstiä uudelleen nopeasti – koskaan se ei ole ollut kiinni viitseliäisyydestä, vaan ideoista – kyvystä hahmottaa ja kehittää tekstiä. Lukiossa kirjoitettiin paljon käsin. Tekstini pysyivät johdonmukaisina ja yhtenäisinä, vaikka kirjoitinkin aina tajunnanvirralla – mutta ne eivät olleet parasta mitä olisin voinut tehdä.
Olen aina ihmetellyt miten kirjoja arvostetaan niin korkealle, mutta elokuvia ja muita kerronnan muotoja niin vähän suhteessa juuri kirjoihin. Kaikki muu on kirjoille alisteisia. Mielenkiintoista sinänsä, koska tietokoneellahan ne kirjat nykyään kirjoitetaan. Minulle esim. chat on aina tuntunut jotenkin luontevalta tavalta ilmaista itseäni ja nykyisin tämä blogini. Tuijan kirjassa on paljon juuri itseilmaisun ja luovuuden kanavoinnin sekä niiden parantavan vaikutuksen viittauksia.
Eheys, onni, jakaminen, s.48:
”Myöhemmin nimitit kotoa saamaasi mallia antamisen lyhyeksi oppimääräksi. Se oli hieno oppi, joka syöpyi syvälle sydämeesi. Olit siitä vanhemmillesi ikuisesti kiitollinen.
Kiteytit sen upeasti yhteen lauseeseen: ’Vain murrettu leipä on kokonainen leipä’.”
Jäin miettimään Tommyn kiteytyksen kohdalla, että onko ihminenkin kokonainen vasta murrettuna, jaettuna? Verrokissa ei ole mitään järkeä, mutta se jäi kummittelemaan ja halusin sen kirjoittaa johonkin ylös. Tähän se nyt jää muistiin.
Rohkeus, s.69:
”Epäröinnin kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat
tänään olla käyttämättä?”
-Tommy Tabermann
Taitomme kasvavat, mutta usein haasteet sen mukana. Joskus olisi hyvä voittaa vaikeudet ennen kuin ne kasvavat lumipallon tavoin alaspäin kulkiessaan.
Ystävyydestä, s. 128:
”Älä kulje edelläni,
en ehkä seuraa.
Älä kulje takanani,
en ehkä johda.
Kulje vierelläni
ja ole ystäväni.”
-Albert Camus